Enää ei tarvitse kieltää tosiasioita

Tunnen syyllisyyttä. Aivan valtavaa syyllisyyttä ja tuskaa. Pieni, mutta sitkeä ääni päässäni sanoo: Sinä ansaitsit sen. Ansaitsit kaiken sen pahan, koska olet niin huono. Ansaitsit kaiken sen paskan, koska olet itsekin täysi paska. Et osaa mitään, et pysty mihinkään. Olet surkea, säälittävä luuseri. Toivoton tapaus,
josta ei koskaan tule mitään. Tyhmä, ruma ja vastenmielinen laiska lehmä.

Tuo pirullinen ääni päässäni kertoo minulle yhä uudestaan, että sain, mitä ansaitsin. En ole ansainnut mitään parempaa. Itseasiassa en ansaitsisi edes elää, koska olen niin huono. Huonompi kuin kaikki muut, huonompi kuin kukaan koskaan. Ansaitsin kiusaamisen, ansaitsin väkivallan, ihan kaiken. Ansaitsen olla yksin, koska
olen niin kammottava ja vastenmielinen, ettei kukaan voi olla lähelläni inhoa tuntematta.

Tunnen syyllisyyttä siitä, että jouduin kiusatuksi. Osa minusta on aivan sataprosenttisen varma, että se oli kaikki omaa syytäni ja että jos olisin ollut parempi, niin ei olisi tapahtunut. Minut olisi jätetty rauhaan, jos olisin ollut älykkäämpi, kauniimpi, lahjakkaampi, sosiaalisempi, vähemmän ärsyttävä. Mutta olin tyhmä
ja ruma ja huono ja siksi se tapahtui ja siksi minä ansaitsin sen kaiken.

Olihan opettajakin sitä mieltä, että sain ansioni mukaan. Ja oma isäni oli minulle vihainen siitä, että jouduin kiusatuksi. Eräs poika haastoi minut tappeluun ja tottakai minä tyhmä menin ja suostuin ja tottakai hävisin sen tappelun ja tietysti koko koulu nauroi minulle, koska olin niin tyhmä ja isäni huusi minulle ja syytti ja minä itkin ja häpesin.

Toisaalta tunnen aivan tolkutonta vihaa sen vuoksi, mitä minulle on tehty. Tekisi oikeasti mieli mennä ja hakata kaikki ne kusipäät, jotka nauroivat ja kiusasivat. Hakata kaikki opettajat ja lasten vanhemmat, ne aikuiset, jotka eivät tehneet mitään, vaikka tiesivät ja näkivät. Tekisi mieli hakata ihan kaikki, jotka
olivat jollain tapaa osallisina, mutta eivät tehneet mitään.

Ja sitten on tämä raastava syyllisyys, kipu mielen pohjalla. Se häijy ääni, joka ihan tosissaan väittää, että sain ansioni mukaan ja että olen täysi paska. Minua revitään sisäisesti kahtia, kaksi voimaa taistelee minussa ja se syyllistävä puoli on niin hirvittävän, pelottavan vahva että se meinaa päästä voitolle.

Syyllisyys kuristaa kurkkuani ja yritän itkeä sitä pois. Yritän myös järkeistää, mutta eihän siitä tule mitään. Ääni ei suostu vaikenemaan. Mikään logiikka ei auta, eivät mitkään perustelut. Kun olen huono ja paska niin olen ja minun olisi pitänyt tehdä jotain toisin ja kun en siihen pystynyt niin sen takia ansaitsin sen kaiken.

Tuo ääni on todella julma. Se sanoo hirveitä asioista minulle minusta itsestäni ja haluaa, että minä uskon kaiken, mitä se sanoo.

Että olen lähestulkoon alhaisin olento maan päällä. Niin se väittää ja huutaa, etten koskaan voi olla tarpeeksi hyvä enkä ikinä voi tehdä mitään, mikä korjaisi tilanteen. Minun kuuluu tuntea syyllisyyttä ikuisesti ja mitä enemmän rankaisen itseäni niin sen parempi. Tuolle äänelle ei mikään kelpaa, ei todellakaan.

Onneksi minussa on toinenkin ääni: lämmin, rakastava ja myötätuntoinen. Se osaa ja uskaltaa kysyä oikeita kysymyksiä ja kertoa oikeita, todellisia asioita: Että se ei ollut minun vikani. Että kukaan lapsi ei ansaitse sellaista kohtelua, ei vaikka olisi miten ärsyttävä tahansa. Aikuisten olisi pitänyt puuttua tilanteeseen ja
vika on heissä ja heidän toimintatavoissaan, ei sinussa. Kiusaaminen oli väärin- kukaan ei ansaitse sellaista mistään syystä. Et ole paha etkä huono, vaan olet oppinut uskomaan olevasi. Kiusaajat tekivät väärin, etkä olisi voinut estää sitä mitenkään. Se ei ollut sinun vikasi. Et ole paha ihminen, vaan sinulle on tehty pahaa.

Ennen olin sitä mieltä, ettei kiusaaminen jättänyt minuun traumoja, ei ainakaan pahoja sellaisia. Ja että olin päässyt siitä täysin yli, tottakai, minähän olin ihminen, joka ei suostu jäämään menneisyytensä vangiksi, vaan ottaa kohtalon omiin käsiinsä ja yksinkertaisesti KIELTÄYTYY traumatisoitumasta. Kieltäytyy ajattelemasta menneisyyttä, vaan unohtaa sen kaiken pahan.

Yksinkertaisesti unohtaa KAIKEN.

Nykyään ymmärrän, ettei menneisyys koskaan jättänyt minua rauhaan, koska kannoin sitä tiedostamattani mukana joka hetki ja varhaiset traumat sanelivat suurelta osin käyttäytymistäni ja valintojani. Ei kukaan voi järjellä päättää, traumatisoituuko vai ei. Se tapahtuu jos on tapahtuakseen ja tosiasioiden kieltäminen
vain vahvistaa trauman vaikutusta. Minulle tapahtui pahoja asioita ja minulla on oikeus surra ja itkeä niitä. Minun ei tarvitse hävetä, että itken. Itkeminen on luonnollista ja auttaa toipumaan. Minä SAAN itkeä, eikä kukaan voi enää ottaa minulta kyyneleitä pois.

Olen iloinen ja kiitollinen siitä, että osa minusta uskaltaa jo myöntää tosiasiat. Kyllä, minä olen traumatisoitunut. Pystyn jo myöntämään, että kiusaaminen vahingoitti minua pahasti. Samoin kodin ilmapiiri ja vanhempien taholta koettu väkivalta.

Tunnemyrsky pääni sisällä kasvaa ja voimistuu, mutta siitä huolimatta minun on jollain tapaa helpompi olla, kun ei enää tarvitse kieltää tosiasioita.