Kiitos näistä vuosista! Nyt on tullut aika sanoa hyvästi

Tämä on eräänlainen jäähyväispostaus, jota nyt kirjoitan. Olen päättänyt lopettaa tämän blogin kirjoittamisen, koska blogi on  kohdallani tehtävänsä täyttänyt.

Kirjoittaminen auttoi pääsemään niistä kaikkein synkimmistä vaiheista yli ja olen pärjännyt masennuksen ja ahdistuksen kanssa nyt, kun olen virallisesti työkyvyttömyyseläkkeellä, eikä mun tarvitse enää sinnitellä voimien äärirajoilla ja pinnistellä turhaan kaiken maailman kuntouttavissa työtoiminnoissa, harjoitteluissa, jne joista ei pidemmän päälle juurikaan hyötyä ollut ja jotka onnistuivat monesti vain pahentamaan olojani. 

Eläkkeellä olo on ollut toisaalta hieman surullista ja haikeaa, toisaalta taas vapauttavaa. Mun ei tarvitse lähteä minnekään eikä nähdä ketään, jos en halua/jaksa. Saan olla kotona ja tehdä omia juttujani, elää oman aikatauluni mukaan ja olla rauhassa ulkopuoliselta maailmalta.

En koskaan halunnut syrjäytyä, päinvastoin yritin vuosia taistella sitä vastaan, mutta sellainen minusta kuitenkin tuli: työelämästä lopullisesti syrjäytynyt ihminen. Ja tässä maailman tilanteessa se on ihan ok. Olen myös sosiaalisesti aika syrjäytynyt, mutta se on mulle normaalitila, oli jo kauan ennen koronaa. 

En voi kieltää, ettenkö välillä olisi katkera siitä, että mulle kävi näin. Että juuri minusta tuli tällainen. Mutta enimmän osan aikaa pystyn tämän tilanteen hyväksymään, ainakin jotenkuten. Että mun elämäni nyt vain meni näin ja that`s it, minkä sille enää mahtaa. Eihän mulla alunperinkään ollut kunnon mahdollisuuksia tässä yhteiskunnassa. 

En halua uhriutua, totean vain tosiasiat. Koska synnyin yhteiskunnan normeista poikkeavana yksilönä, mahdollisuuteni tavalliseen elämään olivat heikot alusta lähtien. Hahmotushäiriö, aistiyliherkkyydet, oppimisvaikeudet, kiusatuksi joutuminen ja lopulta vaikeat mielenterveysongelmat sanelivat jo lapsesta lähtien loppuelämäni suunnan. 

En tule koskaan täysin paranemaan henkisesti, haavat ovat liian syvällä. Edes vuosien terapiat eivät minua parantaneet ja tämänkin olen hyväksynyt; että nämä mt-ongelmat ovat pysyviä, osa persoonaani ja osa identiteettiäni. Voisi sanoa, että olen kasvanut niihin kiinni.

En pysty edes kuvittelemaan, millaista elämäni olisi ns terveenä, kun en oikeastaan koskaan ole ollut henkisesti terve. Pikkulapsesta lähtien minulla on ollut pahoja tunne-elämän ongelmia, joiden tausta on varmaan osittain lapsuuden kasvuolosuhteissa ja osittain aivoissani, joissa kytkennät ovat jotenkin pielessä. Mutta niille asioille ei näin jälkikäteen voi tehdä mitään, joten en jaksa enää velloa menneisyydessä.

Enkä myöskään jaksa miettiä, mistä mikäkin ongelmani juontaa juurensa. Enää mulla ei myöskään ole minkäänlaista halua terapiaan, sain siitä tarpeekseni silloin 2016, kun viimeisin terapiani päättyi kesken, kun en tullut toimeen silloisen terapeutin kanssa. Henkilökemia ei vain toiminut. Ja tajusin myös, ettei syväluotaava terapia sovellu minulle, koska olen liian herkkä sellaiseen ja traumat ovat liian syvällä. 

Joten eläke oli mulle ehdottomasti se paras ratkaisu. Ei näillä aivoilla ja tällä repaleisella psyykellä missään työelämässä pärjättäisi. Tehkööt töitä ne, jotka siihen kykenevät. Minä olen kaikkeni tehnyt ja yrittänyt, jotta voisin elää ns normaalisti, mutta niin ei tule koskaan tapahtumaan ja piste. 

Tunnen hieman syyllisyyttä siitä, että elän ns yhteiskunnan rahoilla, mutta muuta vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti ole. Ei Suomen työttömyysongelma ole minun syytäni eikä se, että valtiontaloudella menee huonosti. En ole vastuussa tämän valtion ongelmista, yritän vain elää elämääni kuten parhaiten taidan. 

Eikä tämä eläkkeellä olo loppujen lopuksi hassumpaa ole. Saa nukkua niin pitkään kuin huvittaa ja herätä milloin huvittaa. Saa päivisin tehdä sitä, mitä haluaa, oli se sitten lukemista, netissä roikkumista, piirtämistä, neulomista, kirjoittamista...Onneksi näin pienituloisenakin pystyy harrastamaan myös kotona ja luonnossa liikkuminen on ilmaista. 

Korona-aikana on todellakin oppinut iloitsemaan niistä pienistä asioista, kuten siitä, että ylipäätään pääsee kotoa pois. Mitään ei myöskään enää ota itsestäänselvyytenä ja elämää on oppinut arvostamaan ihan eri tavalla kuin aiemmin. Kun tajuaa, ettei huominen päivä todellakaan ole itsestäänselvyys, se laittaa asiat tiettyihin mittasuhteisiin ja ymmärtää, että kaikesta huolimatta, mitä elämässä on tapahtunut, niin silti on onnekas, että on ylipäätään vielä hengissä. 

En jaksa enää tuhlata voimiani jatkuvaan vihassa ja katkeruudessa vellomiseen. Täytän pian 37 ja keski-ikä lähenee kovaa vauhtia...Olen korona-aikana miettinyt tulevaisuutta paljon ja sitä, mitä se tuo tullessaan. Haluan uskoa ja toivoa, että myös minun elämälläni on jokin tarkoitus ja että jollain konstilla voin vielä kääntää vaikeuteni voitoksi. 

Monesti ajatus tuntuu ylitsepääsemättömältä, mutta silti jossain syvällä sydämessä elää vielä pieni toivo siitä, että tämä(kin) elämä voisi olla joskus, jos ei onnellista, niin ainakin jollain tasolla tyydyttävää.  

Olen edelleen lääkityksellä, mutta vointini on viimeisen puolen vuoden aikana ollut suht vakaa. Syön ehkä loppuelämäni lääkkeitä, mutta se on todellakin sen arvoista, että en enää romahtele vähän väliä. Moni asia elämässäni on hyvin, kaikesta huolimatta! 

Mulla on harrastuksia, muutama ihmissuhde joita pystyn pitämään yllä ja kiva asunto, jonka olen pystynyt sisustamaan mieleisekseni ja jossa tätä nykyä myös oikeasti viihdyn.

On netti, jonka kautta on aina tarvittaessa saatavilla keskusteluseuraa ja on kirjat, kirjoittaminen, musiikki, jne itsensä ilmaisemisen mahdollisuudet. Alkaa myös pikkuhiljaa näyttää siltä, että korona olisi hellittämässä ja voidaan pian palata ainakin jonkinlaiseen ns normaaliin.

Ymmärsin myös jossain vaiheessa, että olen jollain tasolla aina uskonut Jumalaan, kaikista vaikeuksistani huolimatta. Mietin uskonasioita edelleen aktiivisesti ja luotan siihen, että myös minun rukoukseni kuullaan siellä yläkerrassa.

Haluan uskoa parempaan huomiseen, meidän kaikkien kohdalla <3

 

Epävarmuutta ja uusia harrastuksia

 Kesä on ohi (onneksi!) ja syksy on edennyt jo pitkälle. Hengissä ollaan edelleen, ainakin toistaiseksi...Testitulokset oli ns puhtaat, eli sydämen pitäisi olla kunnossa, mitään fyysistä vikaa ei tutkimuksissa löytynyt, paitsi se trombosytoosi, joka on ilmeisesti seurausta jo pidempään jatkuneesta anemiasta eli rautalääkekuuri aloitettu hiljattain, vaikutuksia odottelen. 

Edelleen tulee päivittäin sydämen lisälyöntejä, etenkin rasituksen jälkeen ja lenkillä en ole uskaltanut juuri kesän jälkeen käydä. Pelko on edelleen jokapäiväinen seuralainen, jäi vahva epäilys testituloksista huolimatta, että sydämessä kuitenkin on jotain vikaa, joka ei testeissä jostain syystä näy :/  

Pulssi myös vaihtelee usein, nopeutuu ja hidastuu vuorotellen, ilman varsinaista syytä. Se tässä just pelottaa, kun oireita on, vaikka sydänultrassa ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa näkynyt ja sepelvaltimoissa ei tukoksia, mutta oireet on ja pysyy ja varmaan jatkuva itsetarkkailu vielä lisää niitä entisestään. Mittailen verenpaineita päivittäin ja paineet on todella alhaiset, joskus jopa alle 100, yleensä jotain 100-110 väliltä ja isälläni todettiin sydänvika viime vuonna, hänellä myös korkea pulssi ja matalat paineet ollut aina joten kai tämä osittain suvussa kulkee...

Oma lepopulssi on jatkuvasti yli 80-90 ja heti jos jotain tekee niin pomppaa yli sadan ja kestää kauan, että laskee. Sen verran olen googletellut, että jatkuvasti koholla oleva leposyke rasittaa sydäntä pidemmän päälle, samoin jos on liian alhaiset verenpaineet. Jos olisi rahaa niin menisin yksityiselle kardiologille ja otattaisin kaikki mahdolliset sydänkokeet mitä voi saada...

Mutta hyviäkin uutisia on vaihteeksi! Mulle myönnettiin vihdoin pysyvä eläke :)  Olin tosi yllättynyt, kun Kelasta soitettiin viime kuussa ja kysyttiin, että onko minulle ok, ku eläkehakemus on vuodeksi eteenpäin tehty, niin jos se olisikin pysyvä ja olin että tottakai! Nyt loppuu toivon mukaan se jatkuva rahasta ja tuista stressaaminen ja ehkä pääsen pois jatkuvasta toimeentulotukikierteestä. Takuueläke itsessään on 171€ ja sen päälle asumistuki ja eläke niin tulot näyttäisi olevan hieman isommat mitä toimeentulotuella ja näin ollen ei tarvitsisi enää ainakaan joka kuukausi hakea tt-tukea...

 Mutta stressin aiheet eivät ole valitettavasti mihinkään kadonneet, edelleen korona huolettaa, joskaan ei yhtä paljon kuin kesällä. Pandemian jatkuva paheneminen maailmanlaajuisesti ei lupaa hyvää myöskään Suomelle ja olen henkisesti jo valmistautunut siihen, että on mahdollisuus, että sen saa joko itse tai joku perheenjäsenistä koska ilmeisesti koulut aiotaan pitää auki hinnalla millä hyvänsä. Pelottaa, kun isä joutuu lääkärin tutkimuksiin tässä kuussa ja hänen olisi tarkoitus tulla tänne yöksi niin jos sairaalasta sen viruksen tuo mukanaan, mutta eipä sille sitten mitään voi, oma pää ei nimittäin kestä täydellistä yhteiskunnasta eristäytymistä pidemmän päälle, sen olen oppinut tämän vuoden aikana. Onneksi on hyviä maskeja meillä varastossa...

Muuten vointi on syksyn mittaan ollut yllättävän hyvä, vaikka yleensä voin kaikkein huonoiten loka-marraskuussa. Olen aloittanut kunnon vitamiinikuurin (D,B12, ym) jolla saattaa olla vaikutusta ja eläkeasian ratkeaminen varmasti osiltaan vaikuttaa, samoin se, että sydän on todettu rakenteellisesti terveeksi, joten kaiken järjen mukaan en ole välittömässä hengenvaarassa (vaikka mieli ei sitä täysin uskokaan...) 

Olen jaksanut hieman harrastaakin, aloitin pitkähkön tauon jälkeen uudestaan neulomisen (teen kaulahuivia) ja sen lisäksi väritän aikuisten värityskirjaa ja veronpalautuksen ansiosta pystyin osallistumaan parille maksulliselle kirjoituskurssille verkon kautta ja se, kun pitkästä aikaa saa jotain niin sanotusti aikaa, auttaa osaltaan voimaan edes vähän paremmin! 

 Eli osaltaan epävarmuudessa eläminen jatkuu ilmeisesti hamaan tulevaisuuteen, mutta onneksi olen saanut elämääni hyviäkin asioita joten voi sanoa, että vaikka kuluva vuosi on koronan ja terveysongelmien ja pelkojen takia ollut aivan perseestä niin nyt loppuvuosi toivottavasti sujuu hieman paremmissa merkeissä...

 

Rankka kevät ja sydänongelmat

Oho, "vähän" taas tullut taukoa tähän postaamiseen...Lyhesti kuulumisia kesän ajalta: helmikuussa alkanut koronaviruspandemia on käynyt aika pahasti mielenterveyteni päälle, joka oli jo valmiiksi aika heikoissa kantimissa ja kevään aikana alkoivat sydämen rytmihäiriöt ja rasitusrintakipu, jollaista ei koskaan aiemmin ollut ja olen muutamaan otteeseen maannut päivystyksessä näiden oireiden takia.

Ensi viikolla tulossa sepelvaltimoiden tietokonetomografia, ekg ja verikokeet ja sitä seuraavalla viikolla vuorossa sydämen ultraääni. Keuhkot on kuvattu sairaalassa kolmeen otteeseen ja edellisellä kerralla lääkäri oli huomannut, että sydänvarjo oli suurentunut kuvassa verrattuna toukokuussa otettuun kuvaan ja sain lähetteen hematologian poliklinikalle.

Sen lisäksi tapaan kardiologin, joka on erikoistunut sydänperäisiin ongelmiin. Mulla todettiin viime päivystysreissulla trombosytoosi eli suomennettuna verihiutaleita on jostain syystä liikaa veressäni ja sen takia on kohonnut laskimotukosriski, joten sain ns sydänaspiriinin lääkkeeksi, jota on otettava päivittäin. Suvussa on paljon sydän-ja verisuontitauteja joten vahva sukurasitus on, sen lisäksi ylipainoa ollut jo vuosia plus jatkuva stressi ja huonot elintavat...

Kaikki mun oireet sopii sepelvaltimotautiin :/  Mahdollisesti on myös sydämen vajatatoiminta, koska hengenahdistusta etenkin fyysisen rasituksen jälkeen. Ironistahan tässä on se, että olen jo vuosia pelännyt aivoverenvuotoa/aivoinfarktia ja ollut melkein satavarma, että sellainen iskee ennemin tai myöhemmin, mutta en olisi osannut odottaa, että sydän alkaa reistata vasta vähän pälle 30-vee.

Ehkä olen ollut niin stressaantunut, kun en koko keväänä päässyt käytännössä kotoa minnekään, koska korona, niin se kostautuu nyt sillä, että fysiikka prakaa ihan kunnolla...

Joka päivä elän pelossa, näenkö vielä huomista vai iskeekö äkkikuolema ja makaan kohta arkussa.

Ironista sekin, miten monta vuotta tuli mietittyä itsaria ja nyt kun on ollut konkreettisesti muutaman kerran sellaisessa tilassa, että oikeasti tuntuu että henki lähtee kohta, niin haluaa todella kiihkeästi jäädä henkiin eikä missään tapauksessa kuolla vielä...Ihmismieli on ihmeellinen kyllä :D

Keväällä vedin melkein päivittäin tunnin kävelylenkkejä aamuisin ilman mitään ongelmaa, paitsi että usein hengästytti jälkeenpäin tosi pahasti, mutta en tajunnut, että ongelma saattaisi olla sydänperäinen.

Joskus huhtikuun aikana alkoi pikkuhiljaa sydämen lisälyönnit ja hengenahdistuskohtaukset plus rasitusrintakipu ja jatkuva ylävatsakipu vasemmalla, joka säteilee myös käsivarteen ja leukaan. Ekg otettu kolme kertaa ja lääkärien mukaan ei mitään epänormaalia havaittavissa, verikokeet muuten ok paitsi tulehdusarvot jatkuvasti koholla ja trombosytoosi, joka alkoi jo 2015 mutta vasta nyt sitä aletaan tutkia.

Aluksi luulin, että mulla on astma ja spirometria ym kokeet tehtiin kesäkuussa ja ei löytynyt astmaa, joten vika on joko keuhkoissa tai sydämessä ja itse kallistun sydänongelmien puoleen, koska melkein kaikki oireet täsmäävät. Toki on helppo leikkiä tee-se-itse-lääkäriä google-diagnooseilla, mutta tiedän, että jotain on vialla ja se ei ole pelkästään psyykestä johtuvaa...

Olen tainnut tänne joskus laittaa, että tiesin aina kuolevani nuorena ja nyt pelkään, että tuo asia saattaa pian konkreettisesti olla totta, jos huonosti käy. Mutta toivon ja rukoilen, että saisin vielä elää ja vaivani osoittautuisi joksikin vaarattomaksi.

Päivittelen tänne tilannekuvaa sitten, jos/kun jotain uutta tietoa tulee ja on jälleen inspiraatiota kirjoittaa!

Ehkä vielä on toivoa?

Blogitauko venähti todella pitkäksi tällä kertaa...

On vuosi 2020 ja näin ollen uusi vuosikymmen alkanut! Tuntuu jotenkin käsittämättömälle, miten nopeasti aika on mennyt eteenpäin, maailma muuttuu vaikka itse olen pysynyt aikalailla samana, vaikka toki tietyissä asioissa muutosta on tapahtunut myös omassa mielessä ja elämäntilanteessa.

Mitä kaikkea vuoden 2019 aikana tapahtuikaan minulle?

Ehkä hieman edistystä siinä mielessä, että kesällä aloin käymään eräällä työpajalla, jossa järjestetään erilaisia ryhmiä. Käyn kerran viikossa siellä ja se on tehnyt henkisesti hyvää, kun näkee muita ihmisiä edes välillä eikä kyyhötä koko aikaa yksin neljän seinän sisällä.

On toki sielläkin välillä vaikeita sosiaalisia tilanteita, mutta olen niistä jotenkin selvinnyt, jos ei muuta niin Diapamin avulla, jota mulle onneksi vielä lääkäri suostuu kirjoittamaan.

Aloitin myös mt/päihdeongelmaisille naisille tarkoitetussa ryhmässä eräässä paikassa ja sielläkin olen suht hyvin viihtynyt, vaikka muut naiset ovatkin minua vanhempia ja erilaisissa elämäntilanteissa. Tekee hyvää saada vertaistukea ja tajuaa, ettei ole ihan yksin ongelmiensa kanssa, vaan on muitakin, joilla on rankkaa.

 Psykologiset tutkimukset saatiin tehtyä ja diagnooseiksi tuli sekamuotoinen persoonallisuushäiriö, ahdistuneisuushäiriö, pakko-oireinen häiriö ja keskivaikea  masennus. Myös hahmotushäiriö-diagnoosi varmistui ja se on kohdallani melko vaikea-asteinen kuten olin jo etukäteen arvellutkin.

Minulle myönnettiin sairaslomaa ja sairaspäiväraha huhtikuun loppuun, sen jälkeen haen kuntoutustukea eli määräaikaista työkyvyttömyyseläkettä. Pysyvän eläkkeen saaminen tulee ilmeisesti olemaan aika vaikeaa ja Kela saattaa roikottaa 10 vuotta kuntoutustuella ennen kuin suostuvat päästämään ns. oikeasti eläkkeelle mutta en ota siitä mitään stressiä, pääasia on että mut on katsottu työkyvyttömäksi, jota todellakin olen ja en joudu mihinkään työkkärin turhiin toimenpiteisiin!

Toki toivon, että jonain päivänä vielä ihme tapahtuu ja kuntoudun terveeksi ja työkykyiseksi, mutta olen vahvasti tietoinen siitä, että niin ei todennäköisesti koskaan tule tapahtumaan...

Syön edelleen lääkkeitä ja näyttää siltä, että saatan joutua syömään vielä pitkään, koska edelleen ahdistaa ja on pakkoajatuksia jne. Yritän kuitenkin jossain vaiheessa päästä Pregabalinista irti, mikäli vointi jossain vaiheessa vakautuu tästä.

Olen tehnyt surutyötä menneisyyteni takia, jota ei valitettavasti voi muuttaa ja myös menetetyn tulevaisuuden takia, kun tajusin, etten koskaan voi perustaa omaa perhettä enkä myöskään todennäköisesti pysty koskaan kunnon parisuhteeseen.

Aina näihin päiviin asti olin melkoisen varma siitä, etten koskaan tule haluamaan lapsia, mutta viime aikoina olen paljon miettinyt sitä, millaista olisi saada lapsi. Olen tajunnut, että ehkä sittenkin sisimmässäni haluaisin perheellistyä, mutta ymmärrän veitsenterävästi, että se haave on mahdoton eikä koskaan voi toteutua minun kohdalla, koska tod.näk. en koskaan tervehdy siinä määrin, että pystyisin toisesta ihmisestä huolehtimaan...

Välillä tunnen syvää katkeruutta siitä, miten paljon olen menettänyt sairastamalla yli puolet elämästäni. Ja kadehdin syvästi niitä, jotka ovat ns. terveitä ja pystyvät vaikuttamaan oman elämänsä kulkuun, saavat parisuhteen, koulutuksen, kunnon työn ja lapsia jne.

Koska minulta ne kaikki on riistetty pysyvästi ja lopullisesti.

Olen yrittänyt päästä katkeruudesta yli, mutta se on niin pirun vaikeaa! Ehkä ajan mittaan pystyn hyväksymään oman elämäntilanteeni ja pääsen yli siitä, että tää elämä nyt vaan meni näin...

Ja ehkä kaikelle kärsimykselle on lopulta jokin tarkoitus?

Mistä päästäänkin siihen, että olen miettinyt paljon hengellisiä asioita viime aikoina, tai oikeastaan kuluneet 3 vuotta enemmän ja vähemmän. Olen yrittänyt tulla uskoon siinä onnistumatta ja olen ollut tosi turhautunut, kun se ei ole yrityksistä huolimatta onnistunut.

Mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, että kyllä mä uskon, ainakin jollain tavalla. Uskon korkeampaan voimaan eli Jumalaan ja olen kai aina jollain tavalla uskonutkin, pienestä pitäen.

Olen aina ollut kiinnostunut yliluonnollisista asioista ja uskonut kummituksiin ainakin jollain tasolla, teini-iässä pelkäsinkin niitä paljon. En tiedä miksi, koska perheeni ei ole millään tavalla uskonnollinen eikä kukaan meistä käyny koskaan kirkossa tai mtn. Itse kävin kyllä jonkin aikaa pyhäkoulussa ala-astella ja Raamattuakin tuli jonkin verran luettua, liekö se sitten vaikuttanut ajatusmaailmaan kuinka paljon, vaikea sanoa.

Mutta olen siis rukoillut paljon ja toivonut, että valaistuisin tai löytäisin Jeesuksen vai miksi sitä nyt sanotaankaan, kun tulee uskoon...Ja sitten tajusin, että ilmeisesti olen ollut kaiken aikaa jonkinlaisessa lapsuudenuskossa, mutta työntänyt sen vaan johonkin mielen laatikkoon ja ollut ajattelematta koko asiaa.

En ole valaistunut tai löytänyt sisäistä rauhaa, koska ajatukset on edelleen varsin sekavat koko tämän henkisen prosessin suhteen ja monesti tulee mietittyä, että kuvittelenko vaan koko Jumalan ja mitä jos omat aivoni vaan syöttää mulle Jumalaa, jota ei oikeasti ole olemassakaan ja kuvittelen vaan kaiken...

Mutta olen kuitenkin päätynyt epävarmuudestani huolimatta siihen lopputulokseen, että Jumala on.

En osaa sanoa, millainen Jumala tarkalleen ottaen on, mutta olen varma siitä, että jotain ihmistä suurempaa on tuolla jossakin.

Ja tässä elämäntilanteessa pääprioriteettini on ottaa tarkemmin selvää Jumalasta ja siitä, mitä mun pitäisi tästä kaikesta ajatella ja ennen kaikkea siitä, mitä mun kuuluisi tehdä.

Ehkä toivoa on sittenkin kaikesta paskasta huolimatta?

Päivä kerrallaan

Kuulumisten päivitystä!

Pääsin neuropsykologisiin testeihin jotka pian tehty. Tähän mennessä todettu ainakin vaikea hahmotushäiriö ja lisää diagnooseja arvatenkin tulossa kunhan saan loputkin testin osa-alueet valmiiksi. Persoonallisuusproblematiikka olisi tarkoitus huhtikuun hoitokokouksessa miettiä ja että miten tästä eteenpäin, suostuuko lääkäri toteamaan työkyvyttömäksi? Saa nähdä...

Mietin vakavasti blogin lopettamista, ei ole enää oikein inspiraatiota tähän kirjoittamiseen, kun olen blogia jo useamman vuoden pitänyt. Elämäntilanteeni ei näytä tästä paranevan enkä aina jaksa valittaa täällä samoista asioista, blogi on jo alkanut liikaa toistaa itseään.

Luultavasti tulen saamaan sen työkyvyttömyyseläkkeen jossain vaiheessa, mutta en masennuksen perusteella vaan persoonallisuushäiriön, joka on tällä hetkellä diagnosoitu sekamuotoiseksi mutta kyseinen diagnoosi saattaa vielä muuttua matkan varrella.

Tutkimuksessa todettiin epätasainen kykyprofiili ja olin aika järkyttynyt kun selvisi, että kielelliset valmiuteni ovat keskiasoa/keskitason yläpuolella, mutta hahmottainen on aivan surkeaa. Asteikolla 100 on normaali ja sain kyseisestä osa-alueesta tuloksesi alle 50 joka vastaa jonkin asteista kehitysvammaa, olen siis oikeasti tyhmä! Niinkuin olen koko aikuisikäni tiennyt...

Psykologin mukaan kykyprofiilini perusteella ei voi laskea tarkkaa äo:ta, koska eri osa-alueet erottuvat niin radikaalisti toisistaan. Papereissa tosin luki 77 mutta psykologin mukaan se ei pidä täysin paikkaansa, en sitten tiedä yrittikö vain kaunistella totuutta kun ei halunnut pahoittaa mieltäni vai mitä?

Joka tapauksessa tuli tosi paha mieli siitä, että yksi osa-alue meni aivan penkin alle. Tiesin kyllä että olen huono hahmottamaan asioista mutta että näin huono...Itkuksihan se meni kotona, aika kova pala mulle kuitenkin. Olen aina hävennyt tyhmyyttäni ja nyt häpeän vielä enemmän, vaikka tajuankin järjellä etten ole itse valinnut sitä ja että ei se alenna ihmisarvoani mutta silti, häpeä istuu tiukassa.

Toisaalta tietyllä tapaa on helpotus saada diagnoosi, on ainakin joku syy sille minkä takia opiskelut on olleet niin vaikeita, samoin ihmisten kanssa toimeen tuleminen. Hahmotushäiriön takia en osaa "lukea" ihmisten sanattomia viestejä ja sosiaaliset tilanteet on tosi kuormittavia, olleet jo lapsesta lähtien.

Ja nyt olen konkreettisesti tajunnut, että eihän mulla koskaan ollutkaan mitään mahdollisuuksia pärjätä tässä normaalien ihmisten yhteiskunnassa! Alhainen äo, hahmotushäiriö, sosiaaliset pelot, you name it. Kaikki on ollut niin perkeleen vaikeaa pienestä pitäen ja tiesin jo aika nuoresta että jokin muukin syy täytyy olla kun vain laiskuus tai masennus...

Tuntuu vaan kamalalta, kun ajattelee miten eri tavalla asiat olisivat voineet mennä, jos olisin älykkyydeltäni edes keskiverto ja jos minulla olisi normaali kyky ymmärtää ja lukea sosiaalisia tilanteita...Mutta kun sitä kykyä ei ole koskaan ollut niin minkäs teet. Hahmotushäiriötä ei voi enää aikuisiällä parantaa, lapsena siihen olisi voitu ehkä oikealla hoidolla (terapia) vaikuttaa, jos olisi silloin todettu.

Joskus olen katkera vanhemmilleni ja etenkin äidille, joka poltti koko raskausajan...Ties minkälaista vahinkoa se on tehnyt kehittyville aivoilleni mutta mutsi oli itsekäs eikä halunnut lopettaa :/

Tämä päivä on siis mennyt masennuksen merkeissä, mutta muuten alkuvuosi on ollut suht tasainen, ei isoja nousuja tai laskuja mielialassa, olen ollut enimmäkseen yksin ja se sopii mulle, saa olla rauhassa, tehdä niitä asioita joita jaksaa/huvittaa eikä ole pakko lähteä mihinkään mihin ei huvita mennä. Yksinäisyys kylläkin nostaa päätään mutta olen jo tottunut siihen.

Tottakai haluaisin olla terve ja työkykyinen ja että jonain päivänä vielä pystyisin opiskelemaan ja tekemään töitä. Haaveilen ihan tavallisesta, normaalista elämästä, mutta tiedän ettei se tule koskaan olemaan realistinen vaihtoehto omalla kohdalla.

Yritän siis elää kliseisesti sanottuna päivä kerrallaan ja repiä nautintoa niistä elämän pienistä iloista, tulevaisuudesta kun ei voi koskaan tietää. 

Vuosi vaihtui, minä en

Ajattelin pitkästä aikaa päivitellä taas blogia. 

Lyhyesti sanottua: uusi vuosi ja vanhat kujeet.

Mikään ei ole muuttunut. Elämä on aikalailla samaa paskaa kuin aikaisemminkin. Tunteet ihan samaa vituttaamasentaa-ahdistaa osastoa kuin viime vuonnakin. Mutta olen jo niin tottunut etten paljoa jaksa edes välittää.

Ilmeisesti pääsen nyt kevään aikana niihin psykologisiin testeihin joiden avulla toivottavasti saan eläkepaperit jossain vaiheessa.

Muuta odotettavaa tulevaisuudelta ei oikeastaan ole. Tai no uusi kämppä pitäisi tämän vuoden aikana etsiä, koska homeasunto ja homeoireet. Jotenkin vaan tuntuu siltä etten jaksa lähteä koko siihen prosessiin, ei vaan ole henkisiä voimavaroja.

Ehkä vaan jään tänne ja odotan että kuolla kupsahdan.

En ole enää kuukausiin jaksanut haaveilla oikeastaan mistään, koska kokemus on osoittanut että haaveet eivät kohdallani toteudu kuitenkaan.

Kun ei odota mitään niin ei myöskään pety. Äärimmäisen kyynistä, mutta sellainen minusta on tullut, no can do.

En jaksaisi elää ja olla minä

Nyt on ensimmäinen adventtisunnuntai kirjoittaessani tätä postausta.

Koko syksy ja alkutalvi on mennyt jotenkin sumussa. Tuntuu että olen elossa mutta en oikeasti elä.

Vointi on vaihdellut kohtuullisesta huonoon. Nyt on taas yksi niistä päivistä kun en jaksaisi elää ja olla minä.

Olen oman mieleni vanki enkä pääse koskaan pois tästä vankilasta. Tätä on jatkunut jo lähes 20 vuotta ja välillä tuntuu että olen oikeasti tulossa hulluksi.

Itkin tänään hysteerisesti melkein puoli tuntia kun olen niin saatanan väsynyt tähän kaikkeen. Vihaan itseäni ja ajatuksiani, joilta en saa hetken rauhaa. Lääkitystä jouduin taas nostamaan että pahin ahdistus katoaa. Silti se on aina taustalla ja mieli jauhaa ja jauhaa samaa paskaa koko ajan.

Vihaan tätä kirottua oravanpyörää, josta ei pääse eroon. Jos itselleen voisi tehdä lobotomian niin olisin varmaan tehnyt sen jo...

Mietin sairaita ja hulluja asioista enkä enää tiedä mikä on oikeasti totta ja mikä ei. Onko Jumala olemassa? Entä taivas ja helvetti? Joudunko helvettiin jos en tee parannusta? Onko demoneita olemassa ja mitä jos alan pian nähdä niitä? Haluanko tulla uskoon ja mitä se vaatii jos niin kävisi?

Kuka olen ja mitä haluan?

Olen pirstaloitunut palasiksi. Todellinen minä on kadonnut ja jäljellä on vain hajanaisia heijastuksia jostain, jota luulin todelliseksi mutta joka paljastuikin pelkäksi illuusioksi.

Tuntuu etten voi luottaa mihinkään. En läheisiini, en viranomaisiin, enkä järjestelmään. Huijataanko meitä koko ajan, onko kaikki vain yhtä suurta salaliittoa?

Pelkään menettäväni otteeni todellisuuteen. Pelkään että alan kuulla ääniä ja nähdä näkyjä. Mitä jos pahat henget tulevat kiusaamaan minua tai sekoan nupistani lopullisesti?

Ahdistus ei ole hellittänyt ja erilaiset pelot ovat seuranani koko ajan, en saa niitä pois mielestäni. Olen rukoillut vaikka kuinka paljon eikä siitäkään ole mitään apua...En edes tiedä uskonko Jumalaan, jollain tapaa kai olen aina uskonut mutta toisaalta en voi tietää johtuuko kaikki vain sairaasta mielestäni.

Joskus tuntuu että koko perheemme on kirottu, niin paljon pahoja asioita meille on tapahtunut viime vuosien aikana. Tuntuu että kohtuuden raja on ylitetty jo ajat sitten.

Huudan Jumalalle täynnä vihaa, miksi teet meille näin? Miksi et auta???

Sydämeni kirkuu pelosta, tuskasta ja epätoivosta.

Mutta on ihan sama vaikka itkisin ja huutaisin keuhkojen täydeltä, ei se tee asioita paremmaksi.

Sydämessäni olen varma että joudun helvettiin ja ehkä olen sen ansainnutkin. Taivaaseen en usko pääseväni missään tapauksessa mikäli sellainen on olemassa.

Jaa että miksi? Koska pahat, kamalat asiat ovat aina olemassa vaikka kuinka toivoisi niiden olemattomuutta. Ja ne asiat, mitä pelkää, tapahtuvat aina itselle joten miksei helvettikin?

Mietin vaan että eikö helvetti täällä maan päällä ole jo tarpeeksi, pitääkö kärsiä vielä tuonpuoleisuudessakin...