Olen tajunnut viimein, että henkilökohtainen pohjani on tullut vastaan. Se piste, kun ei kertakaikkiaan jaksa enää vanhojen selviytymiskeinojensa avulla.
Enää ei onneksi tarvitsekaan jaksaa eikä yrittää olla väkisin vahva. Minä olen särkynyt ja voin myöntää sen itselleni.
Ennen kaikki energia meni itseni kieltämiseen, siihen että yritin kaikin voimin pitää menneisyyden piilossa itseltäni ja työntää ikävät asiat sinne mielen komeroihin ja lukita ovet niin, ettei koskaan enää tarvitsisi kohdata niitä.
Ymmärrän nyt, että se oli virhe ja toimimalla niin lisäsin vain tuskani määrää, kun tein vääriä valintoja ja toimin itseäni vastaan.
On valtavan suuri helpotus tajuta vihdoin, että minun ei tarvitsekaan jaksaa ikuisesti. Minun ei tarvitse elää tässä tuskassa ja kärsiä ikuisesti. Ennen olin lähestulkoon varma, että juuri se on oleva osani ja kohtaloni tässä maailmassa, kärsiminen ja samojen vanhojen virheiden toistaminen hamaan ikuisuuteen.
Ajattelin vapautuvani tuskastani vasta, kun olisin kuollut. Ja välillä oli hetkiä, kun oikeasti halusin kuolla, vain jotta saisin sisälleni rauhan ja pääsisin siitä kalvavasta tuskasta vapaaksi. Niitä hetkiä tulee edelleen, kuolema-ajatuksia ja kuoleman kaipuuta, ajatuksia siitä, että en koskaan voi olla onnellinen ja saada sisälleni rauhaa, että joku päivä vielä tapan itseni tai jonkun toisen...Että tuskani on oleva ikuinen ja päättymätön.
Nyt tiedän, että nuo ajatukset eivät ole totta. Se on kylläkin totta, että tuskani on suurta, niin suurta että hädintuskin jaksan sitä kantaa, mutta sen ei tarvitse jatkua loppuelämää. Minä voin päästä vapaaksi tuskasta. Minullekin voi vielä tapahtua hyviä asioita.
Totuus tekee silti valtavan kipeää. Kun on elänyt 20 vuotta elämästään jatkuvan pelon, tuskan ja häpeän vankina, kun on joutunut kieltämään itsensä ja menneisyyden, kun on pitänyt leikkiä vahvaa, vaikka oikeasti on ollut kaikkea muuta. Ja minä todella, todella yritin kaikkeni, aivan kaikkeni jotta menneisyys pysyisi piilossa ja voisin jatkaa elämääni miettimättä kiusaamista tai mitään muitakaan tuskallisia elämäntapahtumia.
Mutta eihän se toimi niin. Homma ei vain mene sillä tavalla. Tahdonvoima ei estä traumatisoitumista. Menneisyyden kieltäminen vain ja ainoastaan sitoo ihmisen menneeseen, vaikka tarkoitus on nimenomaan unohtaa ja jatkaa eteenpäin aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Minä olin juuri sellainen. Kielsin traumaattisten tapahtumien vaikutuksen itsessäni, en halunnut myöntää edes omaavani minkäänlaisia traumoja. Yritin olla niin pirun vahva, mutta lopulta psyykeni tuli murtumispisteeseen ja jouduin myöntämään oman heikkouteni. Että en jaksa jatkaa enää näin. Että mieli ei kertakaikkiaan jaksa, se on pahasti ylikuormittunut ja jos jatkan vanhaa tietä niin todennäköisesti päädyn joko vankilaan tai hautaan.
Ilman valtavaa tuskaa ja pelkoa siitä, että jos jatkan näin, menetän elämäni ja tuhoan siinä sivussa toistenkin elämän, en varmasti koskaan olisi hakeutunut terapiaan. Nyt tiedän, että se oli ainoa oikea ratkaisu.
Ja todennäköisesti elämäni paras päätös.
Allekirjoitan jälleen kirjoituksesi. Juuri näin, hyvä sinä rohkea avun uskalias hakija ja sen vastaanottaja. Sisko, me ollaan vihdoin oikeella tiellä.
VastaaPoistaKyllä, tätä tietä meidän täytyy kulkea, vaikka kipeää tekee...
VastaaPoista