On niin paljon kaikkea, mistä haluaisin kirjoittaa, mitä haluaisin sanoa, mutta en vain jaksa.
Olin juhannuksen aikoihin viikon mökillä ja siitä olen halunnut kirjoittaa postauksen jo jonkin aikaa, mutta en vain pysty siihen, koska väsyttää edes ajatella sen viikon tapahtumia, jotka rasittivat minua kohtuuttomasti.
Nyt terapeuttini on kesälomalla ja seuraava aika hänelle on vasta 8.7.
Juuri kun tarvitsisin jonkun (ammattilaisen) jolle puhua.
Itkettää koko ajan, vaikka en jaksaisi edes itkeä. Silti itken, kun en muutakaan voi. Masentaa, vituttaa, ahdistaa, raivostuttaa, kaikkea vuoron perään ja yhtä aikaa.
Mietin kuolemaa jatkuvasti. Googlettelen netistä erilaisia itsemurha-tapoja. Vaikka en ole tappamassa itseäni nyt heti, niin päässä vaeltelee taas erilaisia skenaarioita siitä, miten sen tekisin.
Minusta tuntuu vahvasti siltä ja on tuntunut jo pidemmän aikaa, etten tule elämään vanhaksi. Mikäli en päädy itsemurhaan, niin sitten se on varmaan syöpä, aivoinfarkti tai sydänkohtaus, joka iskee.
Sanotaanhan, että viha tappaa ja tästä on ihan todistetusti tutkimusaineistoa. Mä olen niin vihainen ja olen ollut sitä viimeiset 20 vuotta joten olisi suorastaan ihme, mikäli tulisin elämään kovinkaan vanhaksi.
Ja se keskeisin kysymys: haluanko edes elää vanhaksi? Jos tämä elämä jatkuu tällaisena, niin pelkään, että elämänhaluni katoaa pian kokonaan.
Päässä pyörii jatkuvasti ajatuksia, jotka masentavat minut toivottomuudellaan.
Hoen itselleni, kuinka olen täydellisesti epäonnistunut kaikessa. Kuinka minulla ei ole tulevaisuutta, koska olen ruma, tyhmä, hullu ja muutenkin ihan täysi paska. Ja ennenkaikkea, niin täydellisen yksin. Olen myöskin varma siitä, että odotettavissa on vain pahempaa ja kun katsoo, mihin suuntaan tätä yhteiskuntaa ollaan ajamassa, niin tekisi mieli mennä johonkin nurkkaan, käpertyä kasaan ja kuolla sinne.
Vihaan itseäni niin massiivisesti, että en pysty tätä tunnetta millään sanoilla kuvailemaan. Kun näkee itsessään pelkkiä vikoja ja ne harvat hyvätkin ominaisuudet, joita ehkä omaa, katoavat kuin tuhka tuuleen ja menettävät merkityksensä.
Ikään kuin olisi pelkkä kasa virheitä, joita ei voi korjata.
Tänään töissä oli taas todella vaikeaa, vaikka päiväni ovat vain nelituntisia. Pidättelin itkua pitkään, oli niin tajuttoman kurja olo, että olisin vain halunnut lyödä hanskat tiskiin ja häipyä jonnekin vollottamaan. Lopulta, sinniteltyäni tarpeeksi pitkään, kunnes olin romahtamispisteessä, jouduin ottamaan pari Diapamia, joiden avulla onneksi rauhoituin sen verran, että pystyin olemaan siedettävästi päivän loppuun asti.
Heti kotiin päästyäni itkin puoli tuntia sängyssä tätä kurjaa olotilaa ja toivottomuuttani. Tälläkin hetkellä tekisi mieli itkeä, mutta tunnen olevani liian väsynyt siihen.
Mutta on tässä masennuksessa sentään yksi hyvä puoli. Kirjoitan runoja ja parhaat niistä ovat syntyneet, kun on rypenyt tarpeeksi pitkään aallonpohjassa ja olo on niin sietämätön, että ainoa tie sieltä tuskasta pois on kirjoittaminen.
Toivottavasti se auttaa minut tämän(kin) pohjakosketuksen yli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti