Kun vanhemmat aivopesevät uskomaan vääriä totuuksia

Olen vasta ihan hiljattain tajunnut, että suhteeni väkivaltaan on jollain tavalla vääristynyt.

Hyväksyn väkivallan tietyissä tilanteissa (esim. ns. provosoituna) ja olen myös joltain osin omaksunut vanhempieni arvomaailman, että lasta saa ja pitääkin kurittaa fyysisesti, koska eihän se muuten tottele ja siitä kasvaa täysin rajaton narsisti, joka pompottaa muita ihmisiä miten haluaa.

Äitini sanoi kerran, että kurittavathan eläimetkin pentujaan. Mainitsin tästä terapeutille ja hän totesi, että eläimet eivät silti pyri tietoisesti satuttamaan jälkikasvuaan, toisin kuin ihmiset. Tajuan jollain tasolla, että ajatusmaailmani on häiriintynyt ja että molemmat vanhempani ovat aivopesseet minut uskomaan, että lapseen kohdistuva fyysinen kurittaminen on oikein, koska "lapsi ei muuten opi oikean ja väärän eroa."

Kai tämä on jollain tasolla loogista. Minua kuritettiin fyysisesti vanhempieni toimesta sekä myös nöyryytettiin henkisesti. Tottakai omaksuin heidän arvomaailmansa, olihan se ainoa malli, jonka olin koskaan saanut. Että väkivalta on sallittua, kunhan se kohdistuu lapsiin ja tehdään "kurituksen" nimissä.

Minut on muun muassa pakotettu kotimme terassille talvipakkasella jalassani vain pitkät kalsarit ja paita. Isäni pisti minut sinne, jotta "oppisin nöyryyttä ja käytöstapoja." Muistan vain sen hirveän vihan, jota tunsin isääni kohtaan. Hän nöyryytti minua, millään muulla sanalla tuota tapahtumaa ei mielestäni voi kuvailla. Olen vieläkin vihainen kyseisestä tapahtumasta, vaikka siitä on ainakin yli 15 vuotta aikaa.

Äitini taas pakotti minut jostakin rangaistuksena menemään metsään ja keräämään mustikoita, kunnes tietynkokoinen loota olisi täynnä ja sitä ennen ei takaisin kuulemma ollut tulemista.

Minua on heitelty ympäri huonetta, minä olen istunut vessassa kun äiti hakkaa nyrkillä ovea toiselta puolelta ja olen pelännyt kuollakseni. Minua on tukistettu niin, että aloin itkeä hysteerisesti ja päänahka oli kipeä monta päivää. Minua on peloteltu risulla, jos en olisi kiltisi (se oli aina jääkaapin päällä odottamassa)  ja sitä on myös käytetty useita kertoja minuun, samoin kuin luunappeja ja "hellempiä" tukistuksia. Isäni on paiskannut minut sängylle niin, että olen alkanut itkeä ja huutaa paniikissa ja se tuntui vain kasvattavan hänen vihaansa. 

Pahinta oli kuitenkin henkinen väkivalta, jota sekä isä että äiti harrastivat. Äitini sanoin: "Vahinkoja nyt aina sattuu" kun tuli puhe siitä, miten minä sain alkuni. "Mulla nyt sentään oli kavereita koulussa, toisin kuin sinulla" sekä "Jos olisin tiennyt etukäteen, millaista on kasvattaa lapsia niin en olisi koskaan tehnyt yhtäkään". Samaan sarjaan kuuluu äidin hiljattain saunassa tekemä tunnustus: "Jos jotain kadehdin, niin niitä vanhempia, jotka osaavat kasvattaa lapsensa kunnolla, että menestyvät elämässä."

Minulle on tullut sellainen olo, että me kaikki lapset olemme jollain tavalla pettymyksiä hänelle, vaikka hän meitä varmasti rakastaakin. Ja tuntee kai omalla tavallaan syyllisyyttä siitä, että on tehnyt väärin meitä kaikkia kohtaan.

Isänikin kai tuntee jonkinasteista syyllisyyttä teoistaan ja siksi hän kai on tukenut minua rahallisesti aika paljonkin viimeisten kymmenen vuoden aikana. Maksanut autokoulun yo-lahjana, tukenut lukion käymistäni maksamalla kaikki kirjat ja sen lisäksi vielä kirjoitukset, ostanut tietokoneen opiskelujani varten sekä lainannut rahaa kun olen sitä tarvinnut. Äitini on isältä salaa lahjoittanut minulle vuosien varrella satoja euroja rahaa ja ostellut minulle vaatteita ja erinäisiä tavaroita.

Kerroin tästäkin terapeutilleni ja sain aivan uuden näkökulman asiaan: Mitä jos vanhempani yrittävät lahjoa minua, että olisin heitä varten ja huolehtisin heistä sitten kun eivät siihen enää pysty? Että en pistäisi välejä poikki niinkuin veljeni teki. Jos olen heistä taloudellisesti riippuvainen, jään ikään kuin kiitollisuudenvelkaan ja osittain tämän takia koen velvollisuudekseni huolehtia heistä sitten vanhuuden päivinä.

En ole koskaan edes tullut ajatelleeksi vanhempieni mahdollisia motiiveja, kunnes terapeutti otti asian puheeksi. Eikä ole kauaakaan, kun äitini ehdotti aivan tosissaan, että jos isäni kuolee ennen häntä, niin voisin muuttaa äidin kanssa kahdestaan heidän nykyiseen asuntoonsa, hän "huolehtisi" minusta ja "tekisi minulle kunnon ruokaa" ja voisin käydä hänelle kaupassa ja huolehtia hänen asioistaan, esim. maksuista.

Onko tuo joku ovela salajuoni, jotta olisin vanhempieni talutusnuorassa? Vai onko kyse vain täysin pyyteettömästä auttamisesta? Sama nainen, joka potkaisi minut pihalle erään raivokohtaukseni jälkeen muutamia kuukausia siitä kun olin täyttänyt 18 (vaikka tiesi, ettei minulla ollut mitään paikkaa, minne mennä) ehdottelee nyt, että muuttaisin hänen kanssaan asumaan, jotta mitä ilmeisimmin voisin huolehtia hänestä.

Ei kiitos. Rakastan äitiäni, mutta en niin paljon, että alkaisin hänen omaishoitajakseen. Se olisi varmasti äärimmäisen raskasta ja hyvä kun pystyn tällä hetkellä huolehtimaan edes itsestäni.

On niin perkeleen ristiriitaista, että ne ihmiset, joista lapsi on riippuvainen ja joita rakastaa ja jumaloi yli kaiken, samalla ovat myös niitä kaikkein julmimpia ja satuttavat kaikista eniten.

Olen tuntenut elämäni aikana niin paljon vihaa, että mittani alkaa toden totta olla täynnä kaikkea sitä paskaa. En halua olla tällainen: aina vihainen ja aggressiivinen. Olen niin väsynyt kantamaan tätä tunnetaakkaa. Haluan eroon vihasta ja katkeruudesta. Onneksi olen viime aikoina löytänyt näiden tunteiden rinnalle myös surun ja oppinut käsittelemään kokemuksiani ja tunteitani edes jollain tasolla.

Haluan oppia ajattelemaan normaalisti enkä halua missään nimessä hyväksyä lapsiin kohdistuvaa väkvialtaa. Tiedän, että se on väärin ja että itse en pysty omien kokemusteni takia suhtautumaan asiaan neutraalisti. En halua koskaan lyödä ketään, enkä varsinkaan omia lapsia (joita en kylläkään aio koskaan tehdä) mutta silti minussa on puoli, jonka mielestä lasten kurittaminen on oikein. Tai väkivalta ylipäätään tietyissä tilanteissa, myös toisia aikuisia kohtaan.

Vaikka tiedän sen omien kokemustenkin pohjalta, ettei asia voi olla niin.

Miksi sitten edelleen puolustelen vanhempiani ja heiltä omaksumaani arvomaailmaa, vaikka pystyn jo tässä vaiheessa tunnistamaan sen vääristyneeksi ja virheelliseksi?

Vanhat uskomukset istuvat tiukassa. Ne pitävät pihtiottella kiinni, eivätkä halua antaa periksi, eivät halua päästää irti, eivät sitten millään.

Minä aion kaikesta huolimatta olla uskomuksiani vahvempi ja päästä niistä vielä jonain kauniina päivänä irti.

Lopullisesti.