Pahinta kaikessa on ollut sen tosiasian tajuaminen, että on ollut täysin avuton ja oman onnensa nojassa. Ei ole pystynyt suojelemaan itseään, eikä kukaan aikuinen ole myöskään osannut/halunnut suojella.
En pystynyt estämään sitä, että jouduin kiusatuksi. En pystynyt estämään omaa traumatisoitumista, vaikka vakaasti päätin joskus 12-13 vuotiaana, etten anna niiden kusipäiden pilata elämääni, viedä minulta kaikkea. Ja nyt olen yhtäkkiä havahtunut, 30-vuotiaana, siihen karuun faktaan, että ne lapset, kiusaajat, saivat sittenkin tuhottua minussa jotain arvokasta.
Minulta vietiin turvallinen, onnellinen lapsuus. Minulle annettiin kannettavaksi niin suuri taakka, että olen jo pitkään ollut murtua sen alle. Minuun on hakattu niin syviä haavoja, etteivät ne varmaan koskaan parane.
En pystynyt estämään niitä tapahtumia peruskoulussa ja se tuntuu niin pahalta. Jokin puoli minussa väittää, että minun olisi pitänyt pystyä estämään ne tapahtumat ja etenkin oma traumatisoitumiseni, en olisi saanut antaa niiden satuttaa minua sillä tavalla, olisi pitänyt pistää enemmän vastaan, olisi pitänyt tehdä kaikille selväksi, että minua ei kiusata. Piste.
Järjellä sen jotenkin ymmärtää, että eihän pieni lapsi osaa tehdä tuollaisille asioille mitään, eikä ole 7- vuotiaan lapsen vastuulla lopettaa omaan itseen kohdistuvaa toistuvaa kiusaamista. Kuitenkin syytän itseäni siitä, että juuri minä jouduin kiusatuksi. Että olin liian nössö (äitini sanoin) ja pelokas, ärsyttävä, typerä kakara, että asioille olisi voinut tehdä jotain, aina voi tehdä jotain, vähintä mitä olisin voinut tehdä olisi ollut lopettaa traumatisoituminen, mutta miten lapsi sellaiseen pystyisi?
Miten olisin voinut keskeyttää traumatisoitumisen, kun en edes ymmärtänyt, mitä kyseinen sana tarkoittaa tai miksi se koskisi minua? Eihän lapsi ymmärrä mielen monimutkaisia prosesseja, kun ei niitä tajua moni aikuinenkaan.
Silti se ilkeä ääni päässäni soimaa minua ja huutaa, että olen paha ja huono, surkea, säälittävä luuseri kun en osannut suojella itseäni. Että olisi vaan pitänyt pystyä siihen ja kun en pystynyt niin sain mitä ansaitsin. Tajuan jollain tasolla, että tuo on todella häiriintynyt ajatus, että teen juuri niinkuin kiusaajat olisivat halunneetkin minun tekevän ja aloin syyllistää itseäni ja vaikka kuinka vihaan kiusaajiani enkä halua antaa heille valtaa elämääni millään tasolla niin silti en voi lakata syyttelemästä itseäni.
Tunnetasolla en pysty edelleenkään hyväksymään tapahtunutta, vaikka tiedän ja muistan, että kiusaaminen oli todellisuutta. En haluaisi myöntää sen aiheuttamaa tuskaa. Enkä varsinkaan sitä, että minulta vietiin kaikki kontrolli.
En pysty hyväksymään omaa avuttomuuttani. Tunnen itseni niin huonoksi, suorastaan kakkosluokan kansalaiseksi kun en pystynyt suojelemaan itseäni kiusaajilta.
Olin käytännössä yksin kaikkia muita vastaan. Minua kiusasi säännöllisesti useamman pojan joukko, joskus tytötkin ja usein he saivat muitakin yhtymään "ilonpitoonsa." Loput katselivat vierestä ja nauroivat kiusaajien mukana, tai sulkivat silmänsä. Kaikki tiesivät, mitä tapahtui. Kukaan ei auttanut.
Kunpa voisin satuttaa heitä niin kuin he satuttivat minua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti