Epävarmuutta ja uusia harrastuksia

 Kesä on ohi (onneksi!) ja syksy on edennyt jo pitkälle. Hengissä ollaan edelleen, ainakin toistaiseksi...Testitulokset oli ns puhtaat, eli sydämen pitäisi olla kunnossa, mitään fyysistä vikaa ei tutkimuksissa löytynyt, paitsi se trombosytoosi, joka on ilmeisesti seurausta jo pidempään jatkuneesta anemiasta eli rautalääkekuuri aloitettu hiljattain, vaikutuksia odottelen. 

Edelleen tulee päivittäin sydämen lisälyöntejä, etenkin rasituksen jälkeen ja lenkillä en ole uskaltanut juuri kesän jälkeen käydä. Pelko on edelleen jokapäiväinen seuralainen, jäi vahva epäilys testituloksista huolimatta, että sydämessä kuitenkin on jotain vikaa, joka ei testeissä jostain syystä näy :/  

Pulssi myös vaihtelee usein, nopeutuu ja hidastuu vuorotellen, ilman varsinaista syytä. Se tässä just pelottaa, kun oireita on, vaikka sydänultrassa ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa näkynyt ja sepelvaltimoissa ei tukoksia, mutta oireet on ja pysyy ja varmaan jatkuva itsetarkkailu vielä lisää niitä entisestään. Mittailen verenpaineita päivittäin ja paineet on todella alhaiset, joskus jopa alle 100, yleensä jotain 100-110 väliltä ja isälläni todettiin sydänvika viime vuonna, hänellä myös korkea pulssi ja matalat paineet ollut aina joten kai tämä osittain suvussa kulkee...

Oma lepopulssi on jatkuvasti yli 80-90 ja heti jos jotain tekee niin pomppaa yli sadan ja kestää kauan, että laskee. Sen verran olen googletellut, että jatkuvasti koholla oleva leposyke rasittaa sydäntä pidemmän päälle, samoin jos on liian alhaiset verenpaineet. Jos olisi rahaa niin menisin yksityiselle kardiologille ja otattaisin kaikki mahdolliset sydänkokeet mitä voi saada...

Mutta hyviäkin uutisia on vaihteeksi! Mulle myönnettiin vihdoin pysyvä eläke :)  Olin tosi yllättynyt, kun Kelasta soitettiin viime kuussa ja kysyttiin, että onko minulle ok, ku eläkehakemus on vuodeksi eteenpäin tehty, niin jos se olisikin pysyvä ja olin että tottakai! Nyt loppuu toivon mukaan se jatkuva rahasta ja tuista stressaaminen ja ehkä pääsen pois jatkuvasta toimeentulotukikierteestä. Takuueläke itsessään on 171€ ja sen päälle asumistuki ja eläke niin tulot näyttäisi olevan hieman isommat mitä toimeentulotuella ja näin ollen ei tarvitsisi enää ainakaan joka kuukausi hakea tt-tukea...

 Mutta stressin aiheet eivät ole valitettavasti mihinkään kadonneet, edelleen korona huolettaa, joskaan ei yhtä paljon kuin kesällä. Pandemian jatkuva paheneminen maailmanlaajuisesti ei lupaa hyvää myöskään Suomelle ja olen henkisesti jo valmistautunut siihen, että on mahdollisuus, että sen saa joko itse tai joku perheenjäsenistä koska ilmeisesti koulut aiotaan pitää auki hinnalla millä hyvänsä. Pelottaa, kun isä joutuu lääkärin tutkimuksiin tässä kuussa ja hänen olisi tarkoitus tulla tänne yöksi niin jos sairaalasta sen viruksen tuo mukanaan, mutta eipä sille sitten mitään voi, oma pää ei nimittäin kestä täydellistä yhteiskunnasta eristäytymistä pidemmän päälle, sen olen oppinut tämän vuoden aikana. Onneksi on hyviä maskeja meillä varastossa...

Muuten vointi on syksyn mittaan ollut yllättävän hyvä, vaikka yleensä voin kaikkein huonoiten loka-marraskuussa. Olen aloittanut kunnon vitamiinikuurin (D,B12, ym) jolla saattaa olla vaikutusta ja eläkeasian ratkeaminen varmasti osiltaan vaikuttaa, samoin se, että sydän on todettu rakenteellisesti terveeksi, joten kaiken järjen mukaan en ole välittömässä hengenvaarassa (vaikka mieli ei sitä täysin uskokaan...) 

Olen jaksanut hieman harrastaakin, aloitin pitkähkön tauon jälkeen uudestaan neulomisen (teen kaulahuivia) ja sen lisäksi väritän aikuisten värityskirjaa ja veronpalautuksen ansiosta pystyin osallistumaan parille maksulliselle kirjoituskurssille verkon kautta ja se, kun pitkästä aikaa saa jotain niin sanotusti aikaa, auttaa osaltaan voimaan edes vähän paremmin! 

 Eli osaltaan epävarmuudessa eläminen jatkuu ilmeisesti hamaan tulevaisuuteen, mutta onneksi olen saanut elämääni hyviäkin asioita joten voi sanoa, että vaikka kuluva vuosi on koronan ja terveysongelmien ja pelkojen takia ollut aivan perseestä niin nyt loppuvuosi toivottavasti sujuu hieman paremmissa merkeissä...

 

Rankka kevät ja sydänongelmat

Oho, "vähän" taas tullut taukoa tähän postaamiseen...Lyhesti kuulumisia kesän ajalta: helmikuussa alkanut koronaviruspandemia on käynyt aika pahasti mielenterveyteni päälle, joka oli jo valmiiksi aika heikoissa kantimissa ja kevään aikana alkoivat sydämen rytmihäiriöt ja rasitusrintakipu, jollaista ei koskaan aiemmin ollut ja olen muutamaan otteeseen maannut päivystyksessä näiden oireiden takia.

Ensi viikolla tulossa sepelvaltimoiden tietokonetomografia, ekg ja verikokeet ja sitä seuraavalla viikolla vuorossa sydämen ultraääni. Keuhkot on kuvattu sairaalassa kolmeen otteeseen ja edellisellä kerralla lääkäri oli huomannut, että sydänvarjo oli suurentunut kuvassa verrattuna toukokuussa otettuun kuvaan ja sain lähetteen hematologian poliklinikalle.

Sen lisäksi tapaan kardiologin, joka on erikoistunut sydänperäisiin ongelmiin. Mulla todettiin viime päivystysreissulla trombosytoosi eli suomennettuna verihiutaleita on jostain syystä liikaa veressäni ja sen takia on kohonnut laskimotukosriski, joten sain ns sydänaspiriinin lääkkeeksi, jota on otettava päivittäin. Suvussa on paljon sydän-ja verisuontitauteja joten vahva sukurasitus on, sen lisäksi ylipainoa ollut jo vuosia plus jatkuva stressi ja huonot elintavat...

Kaikki mun oireet sopii sepelvaltimotautiin :/  Mahdollisesti on myös sydämen vajatatoiminta, koska hengenahdistusta etenkin fyysisen rasituksen jälkeen. Ironistahan tässä on se, että olen jo vuosia pelännyt aivoverenvuotoa/aivoinfarktia ja ollut melkein satavarma, että sellainen iskee ennemin tai myöhemmin, mutta en olisi osannut odottaa, että sydän alkaa reistata vasta vähän pälle 30-vee.

Ehkä olen ollut niin stressaantunut, kun en koko keväänä päässyt käytännössä kotoa minnekään, koska korona, niin se kostautuu nyt sillä, että fysiikka prakaa ihan kunnolla...

Joka päivä elän pelossa, näenkö vielä huomista vai iskeekö äkkikuolema ja makaan kohta arkussa.

Ironista sekin, miten monta vuotta tuli mietittyä itsaria ja nyt kun on ollut konkreettisesti muutaman kerran sellaisessa tilassa, että oikeasti tuntuu että henki lähtee kohta, niin haluaa todella kiihkeästi jäädä henkiin eikä missään tapauksessa kuolla vielä...Ihmismieli on ihmeellinen kyllä :D

Keväällä vedin melkein päivittäin tunnin kävelylenkkejä aamuisin ilman mitään ongelmaa, paitsi että usein hengästytti jälkeenpäin tosi pahasti, mutta en tajunnut, että ongelma saattaisi olla sydänperäinen.

Joskus huhtikuun aikana alkoi pikkuhiljaa sydämen lisälyönnit ja hengenahdistuskohtaukset plus rasitusrintakipu ja jatkuva ylävatsakipu vasemmalla, joka säteilee myös käsivarteen ja leukaan. Ekg otettu kolme kertaa ja lääkärien mukaan ei mitään epänormaalia havaittavissa, verikokeet muuten ok paitsi tulehdusarvot jatkuvasti koholla ja trombosytoosi, joka alkoi jo 2015 mutta vasta nyt sitä aletaan tutkia.

Aluksi luulin, että mulla on astma ja spirometria ym kokeet tehtiin kesäkuussa ja ei löytynyt astmaa, joten vika on joko keuhkoissa tai sydämessä ja itse kallistun sydänongelmien puoleen, koska melkein kaikki oireet täsmäävät. Toki on helppo leikkiä tee-se-itse-lääkäriä google-diagnooseilla, mutta tiedän, että jotain on vialla ja se ei ole pelkästään psyykestä johtuvaa...

Olen tainnut tänne joskus laittaa, että tiesin aina kuolevani nuorena ja nyt pelkään, että tuo asia saattaa pian konkreettisesti olla totta, jos huonosti käy. Mutta toivon ja rukoilen, että saisin vielä elää ja vaivani osoittautuisi joksikin vaarattomaksi.

Päivittelen tänne tilannekuvaa sitten, jos/kun jotain uutta tietoa tulee ja on jälleen inspiraatiota kirjoittaa!

Ehkä vielä on toivoa?

Blogitauko venähti todella pitkäksi tällä kertaa...

On vuosi 2020 ja näin ollen uusi vuosikymmen alkanut! Tuntuu jotenkin käsittämättömälle, miten nopeasti aika on mennyt eteenpäin, maailma muuttuu vaikka itse olen pysynyt aikalailla samana, vaikka toki tietyissä asioissa muutosta on tapahtunut myös omassa mielessä ja elämäntilanteessa.

Mitä kaikkea vuoden 2019 aikana tapahtuikaan minulle?

Ehkä hieman edistystä siinä mielessä, että kesällä aloin käymään eräällä työpajalla, jossa järjestetään erilaisia ryhmiä. Käyn kerran viikossa siellä ja se on tehnyt henkisesti hyvää, kun näkee muita ihmisiä edes välillä eikä kyyhötä koko aikaa yksin neljän seinän sisällä.

On toki sielläkin välillä vaikeita sosiaalisia tilanteita, mutta olen niistä jotenkin selvinnyt, jos ei muuta niin Diapamin avulla, jota mulle onneksi vielä lääkäri suostuu kirjoittamaan.

Aloitin myös mt/päihdeongelmaisille naisille tarkoitetussa ryhmässä eräässä paikassa ja sielläkin olen suht hyvin viihtynyt, vaikka muut naiset ovatkin minua vanhempia ja erilaisissa elämäntilanteissa. Tekee hyvää saada vertaistukea ja tajuaa, ettei ole ihan yksin ongelmiensa kanssa, vaan on muitakin, joilla on rankkaa.

 Psykologiset tutkimukset saatiin tehtyä ja diagnooseiksi tuli sekamuotoinen persoonallisuushäiriö, ahdistuneisuushäiriö, pakko-oireinen häiriö ja keskivaikea  masennus. Myös hahmotushäiriö-diagnoosi varmistui ja se on kohdallani melko vaikea-asteinen kuten olin jo etukäteen arvellutkin.

Minulle myönnettiin sairaslomaa ja sairaspäiväraha huhtikuun loppuun, sen jälkeen haen kuntoutustukea eli määräaikaista työkyvyttömyyseläkettä. Pysyvän eläkkeen saaminen tulee ilmeisesti olemaan aika vaikeaa ja Kela saattaa roikottaa 10 vuotta kuntoutustuella ennen kuin suostuvat päästämään ns. oikeasti eläkkeelle mutta en ota siitä mitään stressiä, pääasia on että mut on katsottu työkyvyttömäksi, jota todellakin olen ja en joudu mihinkään työkkärin turhiin toimenpiteisiin!

Toki toivon, että jonain päivänä vielä ihme tapahtuu ja kuntoudun terveeksi ja työkykyiseksi, mutta olen vahvasti tietoinen siitä, että niin ei todennäköisesti koskaan tule tapahtumaan...

Syön edelleen lääkkeitä ja näyttää siltä, että saatan joutua syömään vielä pitkään, koska edelleen ahdistaa ja on pakkoajatuksia jne. Yritän kuitenkin jossain vaiheessa päästä Pregabalinista irti, mikäli vointi jossain vaiheessa vakautuu tästä.

Olen tehnyt surutyötä menneisyyteni takia, jota ei valitettavasti voi muuttaa ja myös menetetyn tulevaisuuden takia, kun tajusin, etten koskaan voi perustaa omaa perhettä enkä myöskään todennäköisesti pysty koskaan kunnon parisuhteeseen.

Aina näihin päiviin asti olin melkoisen varma siitä, etten koskaan tule haluamaan lapsia, mutta viime aikoina olen paljon miettinyt sitä, millaista olisi saada lapsi. Olen tajunnut, että ehkä sittenkin sisimmässäni haluaisin perheellistyä, mutta ymmärrän veitsenterävästi, että se haave on mahdoton eikä koskaan voi toteutua minun kohdalla, koska tod.näk. en koskaan tervehdy siinä määrin, että pystyisin toisesta ihmisestä huolehtimaan...

Välillä tunnen syvää katkeruutta siitä, miten paljon olen menettänyt sairastamalla yli puolet elämästäni. Ja kadehdin syvästi niitä, jotka ovat ns. terveitä ja pystyvät vaikuttamaan oman elämänsä kulkuun, saavat parisuhteen, koulutuksen, kunnon työn ja lapsia jne.

Koska minulta ne kaikki on riistetty pysyvästi ja lopullisesti.

Olen yrittänyt päästä katkeruudesta yli, mutta se on niin pirun vaikeaa! Ehkä ajan mittaan pystyn hyväksymään oman elämäntilanteeni ja pääsen yli siitä, että tää elämä nyt vaan meni näin...

Ja ehkä kaikelle kärsimykselle on lopulta jokin tarkoitus?

Mistä päästäänkin siihen, että olen miettinyt paljon hengellisiä asioita viime aikoina, tai oikeastaan kuluneet 3 vuotta enemmän ja vähemmän. Olen yrittänyt tulla uskoon siinä onnistumatta ja olen ollut tosi turhautunut, kun se ei ole yrityksistä huolimatta onnistunut.

Mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, että kyllä mä uskon, ainakin jollain tavalla. Uskon korkeampaan voimaan eli Jumalaan ja olen kai aina jollain tavalla uskonutkin, pienestä pitäen.

Olen aina ollut kiinnostunut yliluonnollisista asioista ja uskonut kummituksiin ainakin jollain tasolla, teini-iässä pelkäsinkin niitä paljon. En tiedä miksi, koska perheeni ei ole millään tavalla uskonnollinen eikä kukaan meistä käyny koskaan kirkossa tai mtn. Itse kävin kyllä jonkin aikaa pyhäkoulussa ala-astella ja Raamattuakin tuli jonkin verran luettua, liekö se sitten vaikuttanut ajatusmaailmaan kuinka paljon, vaikea sanoa.

Mutta olen siis rukoillut paljon ja toivonut, että valaistuisin tai löytäisin Jeesuksen vai miksi sitä nyt sanotaankaan, kun tulee uskoon...Ja sitten tajusin, että ilmeisesti olen ollut kaiken aikaa jonkinlaisessa lapsuudenuskossa, mutta työntänyt sen vaan johonkin mielen laatikkoon ja ollut ajattelematta koko asiaa.

En ole valaistunut tai löytänyt sisäistä rauhaa, koska ajatukset on edelleen varsin sekavat koko tämän henkisen prosessin suhteen ja monesti tulee mietittyä, että kuvittelenko vaan koko Jumalan ja mitä jos omat aivoni vaan syöttää mulle Jumalaa, jota ei oikeasti ole olemassakaan ja kuvittelen vaan kaiken...

Mutta olen kuitenkin päätynyt epävarmuudestani huolimatta siihen lopputulokseen, että Jumala on.

En osaa sanoa, millainen Jumala tarkalleen ottaen on, mutta olen varma siitä, että jotain ihmistä suurempaa on tuolla jossakin.

Ja tässä elämäntilanteessa pääprioriteettini on ottaa tarkemmin selvää Jumalasta ja siitä, mitä mun pitäisi tästä kaikesta ajatella ja ennen kaikkea siitä, mitä mun kuuluisi tehdä.

Ehkä toivoa on sittenkin kaikesta paskasta huolimatta?