Päivä kerrallaan

Kuulumisten päivitystä!

Pääsin neuropsykologisiin testeihin jotka pian tehty. Tähän mennessä todettu ainakin vaikea hahmotushäiriö ja lisää diagnooseja arvatenkin tulossa kunhan saan loputkin testin osa-alueet valmiiksi. Persoonallisuusproblematiikka olisi tarkoitus huhtikuun hoitokokouksessa miettiä ja että miten tästä eteenpäin, suostuuko lääkäri toteamaan työkyvyttömäksi? Saa nähdä...

Mietin vakavasti blogin lopettamista, ei ole enää oikein inspiraatiota tähän kirjoittamiseen, kun olen blogia jo useamman vuoden pitänyt. Elämäntilanteeni ei näytä tästä paranevan enkä aina jaksa valittaa täällä samoista asioista, blogi on jo alkanut liikaa toistaa itseään.

Luultavasti tulen saamaan sen työkyvyttömyyseläkkeen jossain vaiheessa, mutta en masennuksen perusteella vaan persoonallisuushäiriön, joka on tällä hetkellä diagnosoitu sekamuotoiseksi mutta kyseinen diagnoosi saattaa vielä muuttua matkan varrella.

Tutkimuksessa todettiin epätasainen kykyprofiili ja olin aika järkyttynyt kun selvisi, että kielelliset valmiuteni ovat keskiasoa/keskitason yläpuolella, mutta hahmottainen on aivan surkeaa. Asteikolla 100 on normaali ja sain kyseisestä osa-alueesta tuloksesi alle 50 joka vastaa jonkin asteista kehitysvammaa, olen siis oikeasti tyhmä! Niinkuin olen koko aikuisikäni tiennyt...

Psykologin mukaan kykyprofiilini perusteella ei voi laskea tarkkaa äo:ta, koska eri osa-alueet erottuvat niin radikaalisti toisistaan. Papereissa tosin luki 77 mutta psykologin mukaan se ei pidä täysin paikkaansa, en sitten tiedä yrittikö vain kaunistella totuutta kun ei halunnut pahoittaa mieltäni vai mitä?

Joka tapauksessa tuli tosi paha mieli siitä, että yksi osa-alue meni aivan penkin alle. Tiesin kyllä että olen huono hahmottamaan asioista mutta että näin huono...Itkuksihan se meni kotona, aika kova pala mulle kuitenkin. Olen aina hävennyt tyhmyyttäni ja nyt häpeän vielä enemmän, vaikka tajuankin järjellä etten ole itse valinnut sitä ja että ei se alenna ihmisarvoani mutta silti, häpeä istuu tiukassa.

Toisaalta tietyllä tapaa on helpotus saada diagnoosi, on ainakin joku syy sille minkä takia opiskelut on olleet niin vaikeita, samoin ihmisten kanssa toimeen tuleminen. Hahmotushäiriön takia en osaa "lukea" ihmisten sanattomia viestejä ja sosiaaliset tilanteet on tosi kuormittavia, olleet jo lapsesta lähtien.

Ja nyt olen konkreettisesti tajunnut, että eihän mulla koskaan ollutkaan mitään mahdollisuuksia pärjätä tässä normaalien ihmisten yhteiskunnassa! Alhainen äo, hahmotushäiriö, sosiaaliset pelot, you name it. Kaikki on ollut niin perkeleen vaikeaa pienestä pitäen ja tiesin jo aika nuoresta että jokin muukin syy täytyy olla kun vain laiskuus tai masennus...

Tuntuu vaan kamalalta, kun ajattelee miten eri tavalla asiat olisivat voineet mennä, jos olisin älykkyydeltäni edes keskiverto ja jos minulla olisi normaali kyky ymmärtää ja lukea sosiaalisia tilanteita...Mutta kun sitä kykyä ei ole koskaan ollut niin minkäs teet. Hahmotushäiriötä ei voi enää aikuisiällä parantaa, lapsena siihen olisi voitu ehkä oikealla hoidolla (terapia) vaikuttaa, jos olisi silloin todettu.

Joskus olen katkera vanhemmilleni ja etenkin äidille, joka poltti koko raskausajan...Ties minkälaista vahinkoa se on tehnyt kehittyville aivoilleni mutta mutsi oli itsekäs eikä halunnut lopettaa :/

Tämä päivä on siis mennyt masennuksen merkeissä, mutta muuten alkuvuosi on ollut suht tasainen, ei isoja nousuja tai laskuja mielialassa, olen ollut enimmäkseen yksin ja se sopii mulle, saa olla rauhassa, tehdä niitä asioita joita jaksaa/huvittaa eikä ole pakko lähteä mihinkään mihin ei huvita mennä. Yksinäisyys kylläkin nostaa päätään mutta olen jo tottunut siihen.

Tottakai haluaisin olla terve ja työkykyinen ja että jonain päivänä vielä pystyisin opiskelemaan ja tekemään töitä. Haaveilen ihan tavallisesta, normaalista elämästä, mutta tiedän ettei se tule koskaan olemaan realistinen vaihtoehto omalla kohdalla.

Yritän siis elää kliseisesti sanottuna päivä kerrallaan ja repiä nautintoa niistä elämän pienistä iloista, tulevaisuudesta kun ei voi koskaan tietää. 

Vuosi vaihtui, minä en

Ajattelin pitkästä aikaa päivitellä taas blogia. 

Lyhyesti sanottua: uusi vuosi ja vanhat kujeet.

Mikään ei ole muuttunut. Elämä on aikalailla samaa paskaa kuin aikaisemminkin. Tunteet ihan samaa vituttaamasentaa-ahdistaa osastoa kuin viime vuonnakin. Mutta olen jo niin tottunut etten paljoa jaksa edes välittää.

Ilmeisesti pääsen nyt kevään aikana niihin psykologisiin testeihin joiden avulla toivottavasti saan eläkepaperit jossain vaiheessa.

Muuta odotettavaa tulevaisuudelta ei oikeastaan ole. Tai no uusi kämppä pitäisi tämän vuoden aikana etsiä, koska homeasunto ja homeoireet. Jotenkin vaan tuntuu siltä etten jaksa lähteä koko siihen prosessiin, ei vaan ole henkisiä voimavaroja.

Ehkä vaan jään tänne ja odotan että kuolla kupsahdan.

En ole enää kuukausiin jaksanut haaveilla oikeastaan mistään, koska kokemus on osoittanut että haaveet eivät kohdallani toteudu kuitenkaan.

Kun ei odota mitään niin ei myöskään pety. Äärimmäisen kyynistä, mutta sellainen minusta on tullut, no can do.