Ahdistusta, masennusta ja hahmottamisvaikeuksia

 Päätin sittenkin jatkaa kirjoittamista, jos tästä olisi edes vähän apua vielä...

Masennus on tehnyt paluun ja ahdistuskin on taas noussut korkeammalle lääkityksestä huolimatta.

En saa mielenrauhaa mistään, mitenkään. Tulevaisuus tuntuu mustalta aukolta joka imee kaikki voimat ja nykyhetkeen on vaikea keskittyä. Pelkään niin paljon, kaikkea...

Tällä viikolla sitten tuli jonkinasteinen romahdus työpajalla. Hahmottamishäiriön takia kädentaitoja vaativat tehtävät ovat itselleni tavallista haastavampia (koulussa vihasin käsitöitä ja matematiikkaa, koska en hahmottanut niitä) ja erästä askarteluhommaa tehdessä hermoni vaan yhtäkkiä pettivät ja oli pakko mennä vessaan itkemään.

Tunsin itseni niin huonoksi, tyhmäksi, idiootiksi. Olin taas se tyttö koulunpenkillä, joka ei osaa, jolle nauretaan, jota hyljeksitään, joka jätetään yksin. Yritin estää itkua, mutta se vain tuli lupaa kysymättä. Itkin varmaan lähemmäs 10 minuuttia ja pelkäsin, kuuleeko joku. Häpesin niin paljon, kun en pystynyt hillitsemään itseäni...En vaan kestä sitä tunnetta, kun joku neuvoo kädestä pitäen ja silti en vaan osaa, koska en hahmota. Aivot yksinkertaisesti kieltäytyvät tajuamasta asiaa ja lopulta menetän hermoni.

Koulussa matematiikka oli ihan toivotonta ja lopulta opettajat antoivat periksi kanssani kun tajusivat, etten vaan opi. Vaikka sain tukiopetusta. Aina oli se nelonen tai vitonen todistuksessa, nipinnapin. Käsitöitä vihasin toiseksi eniten, kun en esim.neuloessa hahmottanut, miten silmukat neulotaan, mistä välistä puikko työnnetään jne. Vaikka kuinka kädestä pitäen neuvottiin, en vaan hahmottanut. Tarvitsin ja tarvitsen nykyäänkin kirjalliset ohjeet ja tarpeeksi omaa aikaa ja rauhaa, jotta oppisin edes jotenkuten.

Peruskoulussa ja lukiossa selvisin kaikista muista aineista kohtuullisesti, mutta se kirottu matikka tuotti jatkuvasti ongelmia. Käsitöitä en yläasteen jälkeen tehnyt, kunnes sitten aloitin työpajalla, jossa tehdään monenlaista eri hommaa, myös niitä kädentaitoja vaativia.

90-luvulla ei vielä juurikaan puhuttu/tiedetty hahmottamisvaikeuksista. Tietokoneita ei juurikaan käytetty ja matikkaa ja käsitöitä lukuunottamatta pärjäsin. Olen aina oppinut nimenomaan lukemalla, kirjoittamalla ja alleviivaamalla tekstejä ja näillä tekniikoilla selvisin läpi peruskoulun ja lukion.

Todelliset ongelmat tulivat esiin työharjoitteluissa, joissa piti hoitaa hommat tietokoneella. Olin aina hidas, aina jäljessä aikataulusta, aina se jota piti olla neuvomassa. Tunsin itseni idiootiksi enkä käsittänyt, mikä oli vialla. Kunnes vuosia myöhemmin neurologisissa testeissä todettiin, että erityisesti kolmiulotteinen hahmottaminen on minulle tavallista vaikeampaa.

Ammatillinen koulutuksenikin tyssäsi lopulta siihen, että en oppinut kunnolla käyttämään niitä tietokoneohjelmia, joita koulussa käytettiin. Kaikki piti oppia visuaalisesti, suoraan näyttöruudulta ja usein muistiinpanotkin tehtiin sähköisenä.

Tajusin hyvin nopeasti. etten tule pärjäämään tällä alalla enkä tässä koulussa. Yritin silti hampaat irvessä, mutta lopulta oli pakko luovuttaa ja todeta, ettei meikäläisestä ole atk-hommiin.

Se oli tosi kova pettymys, olisin niin kovasti halunnut pärjätä ja saada edes paperit ulos, mutta ei. Vieläkin harmittaa, etten koskaan valmistunut. Taustalla oli useampia syitä, mutta lopulta se oli tämä kirottu hahmottamishäiriö, joka teki koulunkäynnistäni mahdotonta.

Kaikkein kauheinta on ollut kuitenkin tajuta se tosiasia, etten selviä edes niin yksinkertaisista tehtävistä kuin mitä pajalla teemme. Tai no yleensä olen tähän asti selvinnyt, mutta nyt tuli ekaa kertaa eteen sellainen tehtävä, jota en ohjeista huolimatta osannut tehdä.

Joten romahdin, itkin vessassa ja sen jälkeen lähdin kotiin. En siinä mielentilassa olisi pystynyt jäämään. Ohjaaja huomasi, etten voi hyvin ja kysyi, haluaisinko jutella. En halunnut, vaan sovittiin siinä että lähden ja tulen ensi viikolla takaisin.

Ei kyllä yhtään huvita mennä sinne enää, kun olen nolannut itseni kaikkien silmissä (varmasti ne tajusivat mistä oli kyse) mutta pakkohan se on, ei mulla ole muutakaan paikkaa. Ja en vaan kestä olla kotona neljän seinän sisällä tai sekoan lopullisesti...

Mutta tiedän, että pian tulee eteen se päivä, kun joudun pärjäämään ihan yksin. Joudun eläkkeelle (koska työkykyni on mennyt lopullisesti) ja sen jälkeen mut heitetään ulos psykiatrian polilta (eläkeläisiä ei siellä hoideta) ja siihen loppuu avunsaanti. Ei enää mitään mahiksia terapiaan tai edes keskusteluapuun. Näin kuulemma käy kaikille, jotka joutuvat eläkkeelle mt-ongelmien takia. Hoito siirtyy polilta terveyskeskukseen ja sitten ollaan loppuelämä pelkän lääkehoidon varassa...

Terapiani on nykyään enää kerran viikossa ja sekin masentaa, tarvisin sitä kahta kertaa mutta se ei ole mahdollista. Tosin eihän muhun ole purrut 8 vuotta terapiaa muutenkaan...Joten mitä tää yksi jäljellä oleva vuosi enää muuttaa? Ei sinänsä mitään mutta auttaa se kuitenkin, kun tietää että on edes joku jolle puhua. Ensi vuonna tähän aikaan ei ole enää ketään ja pelkään mitä sen jälkeen tapahtuu.

Pelkään omaa mieltäni ja mitä se tekee mulle. On pakkoajatuksia, todella pahoja, sellaisia joita ei voi ääneen lausua eikä edes kirjoittaa. Uskonnollisia, seksuaalisia, väkivaltaisia. Ihan kauheita, välillä itkettää kun ajattelen niitä, vaikken halua. Onneksi lääkitys auttaa ja se, että on mahdollisimman paljon poissa kotoa ihmisten ilmoilla. Mutta ne palaavat aina, samat ajatukset jotka kiertävät kehää pääni sisällä. Tekisi mieli koventaa lääkitystä mutta en uskalla, pelkään mitä se tekisi aivoille, jotka muutenkin ovat nykyään aika heikossa hapessa...

Haluaisin olla koko ajan jossain aineissa, ajatustoiminta niin lamassa ettei tarvitsisi miettiä mitään. Ettei tarvitsisi koko ajan pelätä. Olen pelännyt niin pitkään ja se on niin helvetin raskasta ettei enää jaksaisi...

Tässä yhtenä päivänä katselin ohi ajavia autoja ja mietin, miltä tuntuisi heittäytyä sinne alle ja kuolisiko siihen vai jäisikö vammautuneena henkiin. Halusin ihan todella tehdä sen, hypätä ja lopettaa kertaheitolla koko paskan. Mutta en voi, en vielä pitkään aikaan. Pitää odottaa ainakin niin kauan kunnes vanhemmat ovat kuolleet. Olen luvannut itselleni, että vasta sitten voin toteuttaa aikeeni, mikäli todella tilanne menee niin pitkälle...

 Siitä tietää heti, että masennus on taas pahentunut, kun itsemurha-ajatukset palaavat näin voimakkaana, samoin halu satuttaa itseä (välillä tekee taas mieli viillellä). Ja se tunne, miten on hullu, idiootti ja kaikkien halveksima ja inhoama.

Se on kauhea tunne kun tietää että ajaa omalla käytöksellään muut pois luotaan, mutta ei pysty muuttamaan käytöstään. Mulla on ollut kova ulkokuori yläasteajoista lähtien, suojelen sillä itseäni ja muutun ulkoisesti kylmäksi, kovaksi tai aggressiiviseksi, mikäli koen että minusta ei pidetä eikä mun kanssa haluta olla tekemisissä.

Niin koen tuolla pajallakin. Sama juttu kuin kaikkialla muuallakin. Olen aina se, jota pidetään kylmänä, ylimielisenä ja vetäytyvänä. Se, jolle ei haluta /uskalleta jutella ja jota ei lähestytä, vaikka kaikille muille kyllä jutellaan ja ollaan ystävällisiä. Tämä sama kuvio toistuu joka paikassa ja tiedän, että saan itse sen aikaan, mutta pelko ja suojautumisen tarve on niin kova, että täytyy pitää kovaa ulkokuorta. Ja se tulee niin luonnostaan, niin automaattisesti, ettei tarvitse edes yrittää, kovuus on osa minua ja se näkyy myös ulospäin voimakkaasti, olen niin pahasti vaurioitunut enkä enää voi sille mitään...

Välillä romahtelen, mutta toistaiseksi olen saanut pidettyä itseni jotenkin kasassa. Pelkään vaan että kun terapia loppuu niin hajoan lopullisesti. En pysty enää muuttumaan, olen sitä yrittänyt niin kauan ja aina on seinä vastassa.

En enää jaksa hakata päätä siihen samaan seinään, en vaan jaksa.

Luovutan hyvällä omallatunnolla

Olen voinut aika huonosti oikeastaan koko kevään enkä ole jaksanut päivitellä blogia, kun ei ole oikein ollut mitään kirjoitettavaa.

Masennus pysyy jotenkin kurissa, samoin ahdistus, mutta aina ne ovat siellä taustalla. On hyviä hetkiä, jopa hyviä päiviä, mutta täytyy tunnustaa, että olen jo luovuttanut tämän elämän suhteen.

Olen hyväksynyt sen, että masennus on oleva seuranani hautaan asti ja sen kanssa on vain elettävä. Se on jo osa persoonaani, osa minua eikä siitä ole ulospääsyä.

Eräänä päivänä vain tajusin, että nyt se on loppu! Nyt on mitta täynnä tätä paskaa.

Taistelutahtoa ei enää ole tai sitten se on jossain hyvin syvällä. En vaan jaksa enää yrittää muuttaa asioita. Olen niin kurkkuani myöten täynnä jatkuvia pettymyksiä ja epäonnistumisia, että en kestä enää yhtäkään uutta pettymystä tai tulen varmaankin lopullisesti hulluksi.

Joten annoin vihdoin itselleni pitkän taistelun jälkeen luvan luovuttaa.

Joka siis tarkoittaa käytännössä sitä, että olen luopunut ns.normaalin elämän tavoittelusta täysin, onnellisuudesta puhumattakaan.

En enää etsi ystävyyttä, en rakkautta. En etsi enää mitään, koska mitään en tule kuitenkaan saamaan.

Yli 20 vuotta yritin, yritin ja yritin mutta nyt se on kertakaikkiaan loppu!

Yritin olla normaali ja  sopeutua joukkoon. Yritin olla mukava,  saada ystäviä ja elää sitä niin sanottua normaalia elämää. Ennenkaikkea yritin tervehtyä, yritin oikein todella! Oli terapiaa ja opiskeluja ja työkokeiluja ja vaikka mitä.

Loputonta yrittämistä vailla kunnollista lopputulosta.

Mikään ei auttanut lopulta.

Hullu mikä hullu.

Terapia ei parantanut, ihmissuhteet eivät parantaneet. Rikkoivat vain lisää.

Joten luovuttaminen on ainoa järkevä vaihtoehto.

En aio tappaa itseäni, mutta ajatus kuolemasta ei varsinaisesti haittaakaan.

Tajusin vihdoin, ettei mun tarvitse tulla onnelliseksi, kunhan pärjään jotenkin. Miksi etsisin jotain, jota en voi koskaan löytää?

En tule koskaan kokemaan rakkautta ja se on ihan ookoo. Aiemmin murenin henkisesti jo silkasta ajatuksesta, nykyään olen hyväksynyt kohtaloni olla yksin. Näin sen vain kuuluu mennä.

En myöskään koskaan tule sopeutumaan mihinkään joukkoon, en varsinkaan niiden "normaaleiden" ihmisten sekaan. Ei minusta saa normaalia tekemälläkään. Olen kroonikko, parantumaton. Sopeutumaton.

 Olkoon sitten niin.

En jaksa enää teeskennellä normaalia, kun ei musta koskaan sellaista voi tulla. Olen kurkkuani myöten täynnä yrittämistä ja pettymyksiä.

En enää ikinä yritä sopeutua tähän yhteiskuntaan, johon minun on näköjään mahdotonta sopeutua. Joten syrjäydyn hyvällä omallatunnolla. Hoitakoot muut yhteiskunnan pyörittämisen ja eläkööt sitä normaalia elämää, josta itse en koskaan tule pääsemään osalliseksi.

Haukkukaa vaan luuseriksi, kutsukaa miksi ikinä haluatte tai olkaa kutsumatta. Se on mulle ihan sama.

Näin tämä nyt vaan meni.