Kirje entiselle kiusaajalle

Tämä teksti on omistettu entiselle koulukiusaajalleni, jonka naamaan törmäsin vuosien jälkeen pikaisen googlettelun yhteydessä netissä.

Viha sykkii mun sydämessä ja tykyttää pitkin verisuonia. Nopea pulssi. Tunne siitä, ettei saa kunnolla henkeä. Raivo, joka iskee moukarin lailla, kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Siinä sä olet, kaikkien näiden vuosien jälkeen. En meinannut tunnistaa sua, näytät nykyään niin erilaiselta kuin silloin lapsena. Onhan siitä jo aikaa, kun olen viimeksi nähnyt ruman pärstäsi.

Ala-asteen päättymisestä tulee tänä vuonna kuluneeksi 20 vuotta. Pitkä aika ihmisen elämässä.

20 vuotta enkä silti ole unohtanut sua. Miten olisin voinut? Kannan niitä arpia yhä sisälläni ja sydämeni itkee hiljaa sitä tuskaa, jota sinä ja niin kutsutut ystäväsi mulle aiheutitte.

En ole päässyt teistä vielä yli.

8 vuotta terapiaa ja silti en ole päässyt yli siitä, mitä tapahtui. Mitä se kertoo musta? Vai pitäisikö ennemmin kysyä:

Mitä se kertoo teistä?

Mä näin sun profiilin Facebookissa, tutustuin Instagram-tiliisi. Niiden perusteella sulla näyttää pyyhkivän hyvin.

On hyvä ammatti, rahaa ja hyvännäköinen puoliso. On hieno työpaikka, mainetta ja kunniaa.

Kukaan ei tiedä tätä, mutta mä paljastan nyt raadollisen totuuden: Sä et ole ansainnut mitään niistä. Sun elämä on yksi suuri huijaus, eikä kukaan sun hienoista ystävistä varmasti tiedä, millainen sä olet sisältä. Sadistinen kiusaaja ja läpimätä paskiainen.

Sä et ansaitse tätä elämää. Sä et ansaitse menestyä, et ansaitse saada onnea ja rakkautta. Et ansaitse lastasi, et ansaitse kumppaniasi. Et ansaitse mitään, koska olet vienyt toiselta elämän.

Pilasit 6 vuotta mun lapsuudestani. Sait pelkäämään jokaista koulumatkaa, jokaista koulupäivää. Koskaan ei voinut olla varma mistään. Minkä nurkan takaa te seuraavaksi iskette kimppuun? Pelko ja häpeä ainaisena seuralaisena.

Sä et ole tuntenut tätä tuskaa, tätä häpeää. Sua ei ole nöyryytetty koskaan sillä tavalla, jolla te nöyryytitte mua. Etkä sä ole varmasti koskaan joutunut pelkäämään kuollaksesi toisen ihmisen takia.

Mietitkö koskaan, mitä teit? Kävikö sun mielessä edes yhden yhtä kertaa, millainen vaikutus mahtaa olla niillä sanoilla, sillä äänensävyllä ja naurulla, pilkalla ja ivalla? Tajuatko edes nyt aikuisena, miten kamalia tekoja teit?

Mä olin alakynnessä, joka ikinen kerta.

Se helppo uhri, jota oli kiva kiusata, kun se ei koskaan osannut sanoa mitään nasevaa takaisin.


6 vuotta, pitkä aika lapsuudesta. Kaikki koulupäivät, jotka olisivat voineet olla hyviä. Mä olisin voinut elää ilman pelkoa. Sä veit multa sen kaiken. Oikeuden onnelliseen ja huolettomaan lapsuuteen. Enkä mä saa niitä vuosia koskaan takaisin.

Pelko oli mulle joka-aamuinen seuralainen. Mun jokapäiväinen leipäni ja ilma jota hengitin. Osa mun syvintä olemusta, josta tuli niin luontaista, ettei sitä lopulta edes kyseenalaistanut.

Joka ikinen aamu pelkäsin mennä kouluun, koska en tiennyt, mitä koulumatkalla taas tapahtuu. Mitä välitunneilla tapahtuu. Millaisia herjoja saan taas kuulla ja kenen suusta tällä kertaa.

Kuka on tänään se, joka heittää ensimmäisen kiven?

Kuka vie potkurin umpihankeen, kuka piilottaa repun hiekka-astiaan? Kuka heittää kovia lumipalloja suoraan naamaan, kun uskaltaudun laskemaan mäkeä? Ketkä ovat vastassa lumisella tiellä ja miten pääsen karkuun, kun pakotietä ei ole?

Te teitte mun koulupäivistä piinallisia. Aina sai pelätä, aina sai hävetä. Itseään, kun oli vääränlainen, eikä koskaan osannut olla niin, ettei kiusattaisi.

Jokin mussa ärsytti teitä, usutti teidät mun kimppuun. Enhän mä silloin tajunnut, mikä mussa oli vikana.

Kukaan ei koskaan selittänyt.

"Älä provosoi. Älä käyttyäydy ärsyttävästi. "

Opettajan mielestä mä ansaitsin sen kaiken. Mutta se ei koskaan selittänyt, mitä tarkoitti provosointi tai ärsyttävästi käyttäytyminen. Miten mä olisin osannut olla, kun en vaan ymmärtänyt?

Mä vihaan sua edelleen. Syvästi, hartaudella. En ole antanut anteeksi, etkä sä ole koskaan pyytänyt.

Oletko sä koskaan oikeasti miettinyt sitä, mitä tapahtui? Tekojasi, sanojasi, kaikkia niitä nöyryytyksiä joita te järjestitte mulle säännöllisesti? Nautitko siitä, kun sait mut suuttumaan ja itkemään? Oliko susta kiva nähdä kyyneleet mun poskilla?

Miksi sä teit sen? Tuhosit mut ja mun elämän? Teitkö sen tarkoituksella vai silkkaa ajattelemattomuuttasi?

Mä olen miettinyt kostoa. Aina välillä käy mielessä erilaisia tapoja, joilla voisin sen toteuttaa.

Ase. Käynti kotiovella. Yllätyshyökkäys ja isku vasten kasvoja. Kaikkialle roiskuva veri ja tuska, joka tuo vihdoin mukanaan sovituksen.

Oletko sä koskaan oikeasti kärsinyt? Vai oletko saanut elää sellaista helppoa elämää, jota niin kovasti lehdissä ihannoidaan?

Onko sua kertaakaan loukattu sydänjuuria myöten? Onko sun sydäntä koskaan revitty rinnasta irti ja heitelty sen palasia pitkin katua, noin kuvaannollisesti lausuttuna?

Joskus mä mietin, ettet sä ansaitse olla edes olemassa. Toisen elämän tuhoaminen on rikos. Ja sä tuhosit mun elämäni ja mielenterveyteni aika totaalisesti.

Etkä sä ole koskaan joutunut tilille siitä rikoksesta.

Tollaset tyypit pitäisi laittaa lusimaan pitkäksi aikaa. Lapsuuden tuhoaminen on pahimpia asioita, mitä ihmiselle voi tehdä.

Sä olet ansainnut mun vihani. Se tuli ei kovin helpolla sammu, kun on kerran roihahtanut kunnolla.

Mä haluaisin tavata sut kasvotusten, silmästä silmään ja läväyttää sun naamalle sellaisen litsarin, että se kääntää sun pään pysyvästi vinoon.

Mä haluan sanoa sulle ne sanat, joita oon joutunut pitämään sisälläni koko mun elämän.

"Vitun paska. Saatanan kusipää. Ettäs kehtasit tehdä mulle niin! Vittu mä vihaan sua! Mä haluan, että sä kuolet! Mä haluan, että sun maailma tuhoutuu. Mä haluan nähdä, kun sä kärsit! Mä haluan tuhota sut, kuten sä tuhosit mut. Mä haluan kertoa koko maailmalle, kuka sä olet ja mitä sä teit mulle. Kuole, paskiainen!"

Mä haluaisin hyökätä sun kimppuun ja repiä silmät sun päästä. Mä haluaisin raadella sut, kuten sun sanasi ja naurusi raatelivat mua halki vuosien. Mä haluaisin näyttää sulle, että kyllä mussakin vielä henki pihisee, kaikesta huolimatta.

Et sittenkään onnistunut tuhoamaan kaikkea.

Vielä mä elän ja hengitän.

Toivo on menetetty

Juttelin tänään terapeuttini kanssa ja lähdin vastaanotolta masentuneissa tunnelmissa.

Voi olla, ettei Kela myönnä enää kolmatta terapiavuotta. Syystä että terapeutti on sitä mieltä, ettei minusta ikinä tule työkykyistä :(  Hän on ilmeisesti ns. lyönyt hanskat tiskiin kanssani.

Olen siis kroonikko, parantumaton tapaus ja liian traumatisoitunut pystyäkseni kunnolla käsittelemään menneisyyttäni ja siellä tapahtuneita asioita.

Terapiani on epäonnistunut ja siihen on useita syitä, suurin ehkä se, että valitsin väärän terapeutin. Tiedän sen nyt ja vituttaa! Olisi pitänyt kuunnella omia vaistojaan eikä terapeutin vakuutteluja siitä, että kyllä henkilökemiamme (mukamas) toimivat.

Eivät toimi tarpeeksi hyvin, koska hän on ihminen, jolle en vaan pysty avautumaan kunnolla. Yritystä on ollut, mutta hän vaan sattuu olemaan vääräntyyppinen ihminen käsittelemään juuri minun ongelmiani. Ja nyt on myöhäistä vaihtaa, koska se juna meni jo. Voi olla, että koko terapia tulee loppumaan ennen kesää.

Olen pettynyt sekä terapeuttiin että itseeni. Miksi mun piti mennä mokaamaan tämäkin homma? Miksi en ajoissa kuunnellut omia tuntemuksiani siitä, että tämä ihminen on minulle väärä? Olisi pitänyt vaihtaa silloin kun se oli vielä mahdollista.

Terapeutin mielestä vika ei tietenkään ole hänessä tai meidän välisessä vuorovaikutuksessa, vaan itsessäni. Hänen sanojensa mukaan olen elänyt viimeiset 10 vuotta "illuusiossa" siitä, että vielä jonain päivänä voisin opiskella ja tehdä töitä. Pitää varmaan paikkansa, mutta kuka nyt haluaisi tunnustaa itselleen niin nuorena, ettei tästä elämästä tule hevon vittuakaan...

Pysyvää eläkettä on ehdottanut työkkärin lisäksi nyt myös oma terapeuttini. Olen siis virallisesti toivoton tapaus, menetetty yksilö. Se, jota ei voi parantaa. Se, joka pelkästään kuormittaa yhteiskuntaa ja josta ei ikinä tule mitään.

Mutta pakko todeta, että näin on asianlaita ja minä en tule ikinä paranemaan. Olen lopun ikääni henkisesti ja fyysisesti paskana ja tulevaisuudelta ei ole juuri mitään odotettavaa.

Tuntuu pahalta ajatella, että tässä tää elämä sitten oli ja tällaisena se kai tuleekin jatkumaan hamaan hautaan saakka. Ei enää ikinä paluuta koulunpenkille saati työelämään. Olematon kyky muodostaa ihmissuhteita takaa sen, että loppuelämäni tulee olemaan myös hyvin yksinäinen.

Pysyvä eläke odottaa todennäköisesti aivan lähitulevaisuudessa.

Että se siitä sitten. Nyt mulla ei ole enää mitään toivoa normaalista elämästä. Kaikki toivo on viety lopullisesti.

Joskus vaan tekisi niin kovasti mieli hypätä sinne junan alle tai jotain.