Tämä on eräänlainen jäähyväispostaus, jota nyt kirjoitan. Olen päättänyt lopettaa tämän blogin kirjoittamisen, koska blogi on kohdallani tehtävänsä täyttänyt.
Kirjoittaminen auttoi pääsemään niistä kaikkein synkimmistä vaiheista yli ja olen pärjännyt masennuksen ja ahdistuksen kanssa nyt, kun olen virallisesti työkyvyttömyyseläkkeellä, eikä mun tarvitse enää sinnitellä voimien äärirajoilla ja pinnistellä turhaan kaiken maailman kuntouttavissa työtoiminnoissa, harjoitteluissa, jne joista ei pidemmän päälle juurikaan hyötyä ollut ja jotka onnistuivat monesti vain pahentamaan olojani.
Eläkkeellä olo on ollut toisaalta hieman surullista ja haikeaa, toisaalta taas vapauttavaa. Mun ei tarvitse lähteä minnekään eikä nähdä ketään, jos en halua/jaksa. Saan olla kotona ja tehdä omia juttujani, elää oman aikatauluni mukaan ja olla rauhassa ulkopuoliselta maailmalta.
En koskaan halunnut syrjäytyä, päinvastoin yritin vuosia taistella sitä vastaan, mutta sellainen minusta kuitenkin tuli: työelämästä lopullisesti syrjäytynyt ihminen. Ja tässä maailman tilanteessa se on ihan ok. Olen myös sosiaalisesti aika syrjäytynyt, mutta se on mulle normaalitila, oli jo kauan ennen koronaa.
En voi kieltää, ettenkö välillä olisi katkera siitä, että mulle kävi näin. Että juuri minusta tuli tällainen. Mutta enimmän osan aikaa pystyn tämän tilanteen hyväksymään, ainakin jotenkuten. Että mun elämäni nyt vain meni näin ja that`s it, minkä sille enää mahtaa. Eihän mulla alunperinkään ollut kunnon mahdollisuuksia tässä yhteiskunnassa.
En halua uhriutua, totean vain tosiasiat. Koska synnyin yhteiskunnan normeista poikkeavana yksilönä, mahdollisuuteni tavalliseen elämään olivat heikot alusta lähtien. Hahmotushäiriö, aistiyliherkkyydet, oppimisvaikeudet, kiusatuksi joutuminen ja lopulta vaikeat mielenterveysongelmat sanelivat jo lapsesta lähtien loppuelämäni suunnan.
En tule koskaan täysin paranemaan henkisesti, haavat ovat liian syvällä. Edes vuosien terapiat eivät minua parantaneet ja tämänkin olen hyväksynyt; että nämä mt-ongelmat ovat pysyviä, osa persoonaani ja osa identiteettiäni. Voisi sanoa, että olen kasvanut niihin kiinni.
En pysty edes kuvittelemaan, millaista elämäni olisi ns terveenä, kun en oikeastaan koskaan ole ollut henkisesti terve. Pikkulapsesta lähtien minulla on ollut pahoja tunne-elämän ongelmia, joiden tausta on varmaan osittain lapsuuden kasvuolosuhteissa ja osittain aivoissani, joissa kytkennät ovat jotenkin pielessä. Mutta niille asioille ei näin jälkikäteen voi tehdä mitään, joten en jaksa enää velloa menneisyydessä.
Enkä myöskään jaksa miettiä, mistä mikäkin ongelmani juontaa juurensa. Enää mulla ei myöskään ole minkäänlaista halua terapiaan, sain siitä tarpeekseni silloin 2016, kun viimeisin terapiani päättyi kesken, kun en tullut toimeen silloisen terapeutin kanssa. Henkilökemia ei vain toiminut. Ja tajusin myös, ettei syväluotaava terapia sovellu minulle, koska olen liian herkkä sellaiseen ja traumat ovat liian syvällä.
Joten eläke oli mulle ehdottomasti se paras ratkaisu. Ei näillä aivoilla ja tällä repaleisella psyykellä missään työelämässä pärjättäisi. Tehkööt töitä ne, jotka siihen kykenevät. Minä olen kaikkeni tehnyt ja yrittänyt, jotta voisin elää ns normaalisti, mutta niin ei tule koskaan tapahtumaan ja piste.
Tunnen hieman syyllisyyttä siitä, että elän ns yhteiskunnan rahoilla, mutta muuta vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti ole. Ei Suomen työttömyysongelma ole minun syytäni eikä se, että valtiontaloudella menee huonosti. En ole vastuussa tämän valtion ongelmista, yritän vain elää elämääni kuten parhaiten taidan.
Eikä tämä eläkkeellä olo loppujen lopuksi hassumpaa ole. Saa nukkua niin pitkään kuin huvittaa ja herätä milloin huvittaa. Saa päivisin tehdä sitä, mitä haluaa, oli se sitten lukemista, netissä roikkumista, piirtämistä, neulomista, kirjoittamista...Onneksi näin pienituloisenakin pystyy harrastamaan myös kotona ja luonnossa liikkuminen on ilmaista.
Korona-aikana on todellakin oppinut iloitsemaan niistä pienistä asioista, kuten siitä, että ylipäätään pääsee kotoa pois. Mitään ei myöskään enää ota itsestäänselvyytenä ja elämää on oppinut arvostamaan ihan eri tavalla kuin aiemmin. Kun tajuaa, ettei huominen päivä todellakaan ole itsestäänselvyys, se laittaa asiat tiettyihin mittasuhteisiin ja ymmärtää, että kaikesta huolimatta, mitä elämässä on tapahtunut, niin silti on onnekas, että on ylipäätään vielä hengissä.
En jaksa enää tuhlata voimiani jatkuvaan vihassa ja katkeruudessa vellomiseen. Täytän pian 37 ja keski-ikä lähenee kovaa vauhtia...Olen korona-aikana miettinyt tulevaisuutta paljon ja sitä, mitä se tuo tullessaan. Haluan uskoa ja toivoa, että myös minun elämälläni on jokin tarkoitus ja että jollain konstilla voin vielä kääntää vaikeuteni voitoksi.
Monesti ajatus tuntuu ylitsepääsemättömältä, mutta silti jossain syvällä sydämessä elää vielä pieni toivo siitä, että tämä(kin) elämä voisi olla joskus, jos ei onnellista, niin ainakin jollain tasolla tyydyttävää.
Olen edelleen lääkityksellä, mutta vointini on viimeisen puolen vuoden aikana ollut suht vakaa. Syön ehkä loppuelämäni lääkkeitä, mutta se on todellakin sen arvoista, että en enää romahtele vähän väliä. Moni asia elämässäni on hyvin, kaikesta huolimatta!
Mulla on harrastuksia, muutama ihmissuhde joita pystyn pitämään yllä ja kiva asunto, jonka olen pystynyt sisustamaan mieleisekseni ja jossa tätä nykyä myös oikeasti viihdyn.
On netti, jonka kautta on aina tarvittaessa saatavilla keskusteluseuraa ja on kirjat, kirjoittaminen, musiikki, jne itsensä ilmaisemisen mahdollisuudet. Alkaa myös pikkuhiljaa näyttää siltä, että korona olisi hellittämässä ja voidaan pian palata ainakin jonkinlaiseen ns normaaliin.
Ymmärsin myös jossain vaiheessa, että olen jollain tasolla aina uskonut Jumalaan, kaikista vaikeuksistani huolimatta. Mietin uskonasioita edelleen aktiivisesti ja luotan siihen, että myös minun rukoukseni kuullaan siellä yläkerrassa.
Haluan uskoa parempaan huomiseen, meidän kaikkien kohdalla <3
