Blogitauko venähti todella pitkäksi tällä kertaa...
On vuosi 2020 ja näin ollen uusi vuosikymmen alkanut! Tuntuu jotenkin käsittämättömälle, miten nopeasti aika on mennyt eteenpäin, maailma muuttuu vaikka itse olen pysynyt aikalailla samana, vaikka toki tietyissä asioissa muutosta on tapahtunut myös omassa mielessä ja elämäntilanteessa.
Mitä kaikkea vuoden 2019 aikana tapahtuikaan minulle?
Ehkä hieman edistystä siinä mielessä, että kesällä aloin käymään eräällä työpajalla, jossa järjestetään erilaisia ryhmiä. Käyn kerran viikossa siellä ja se on tehnyt henkisesti hyvää, kun näkee muita ihmisiä edes välillä eikä kyyhötä koko aikaa yksin neljän seinän sisällä.
On toki sielläkin välillä vaikeita sosiaalisia tilanteita, mutta olen niistä jotenkin selvinnyt, jos ei muuta niin Diapamin avulla, jota mulle onneksi vielä lääkäri suostuu kirjoittamaan.
Aloitin myös mt/päihdeongelmaisille naisille tarkoitetussa ryhmässä eräässä paikassa ja sielläkin olen suht hyvin viihtynyt, vaikka muut naiset ovatkin minua vanhempia ja erilaisissa elämäntilanteissa. Tekee hyvää saada vertaistukea ja tajuaa, ettei ole ihan yksin ongelmiensa kanssa, vaan on muitakin, joilla on rankkaa.
Psykologiset tutkimukset saatiin tehtyä ja diagnooseiksi tuli sekamuotoinen persoonallisuushäiriö, ahdistuneisuushäiriö, pakko-oireinen häiriö ja keskivaikea masennus. Myös hahmotushäiriö-diagnoosi varmistui ja se on kohdallani melko vaikea-asteinen kuten olin jo etukäteen arvellutkin.
Minulle myönnettiin sairaslomaa ja sairaspäiväraha huhtikuun loppuun, sen jälkeen haen kuntoutustukea eli määräaikaista työkyvyttömyyseläkettä. Pysyvän eläkkeen saaminen tulee ilmeisesti olemaan aika vaikeaa ja Kela saattaa roikottaa 10 vuotta kuntoutustuella ennen kuin suostuvat päästämään ns. oikeasti eläkkeelle mutta en ota siitä mitään stressiä, pääasia on että mut on katsottu työkyvyttömäksi, jota todellakin olen ja en joudu mihinkään työkkärin turhiin toimenpiteisiin!
Toki toivon, että jonain päivänä vielä ihme tapahtuu ja kuntoudun terveeksi ja työkykyiseksi, mutta olen vahvasti tietoinen siitä, että niin ei todennäköisesti koskaan tule tapahtumaan...
Syön edelleen lääkkeitä ja näyttää siltä, että saatan joutua syömään vielä pitkään, koska edelleen ahdistaa ja on pakkoajatuksia jne. Yritän kuitenkin jossain vaiheessa päästä Pregabalinista irti, mikäli vointi jossain vaiheessa vakautuu tästä.
Olen tehnyt surutyötä menneisyyteni takia, jota ei valitettavasti voi muuttaa ja myös menetetyn tulevaisuuden takia, kun tajusin, etten koskaan voi perustaa omaa perhettä enkä myöskään todennäköisesti pysty koskaan kunnon parisuhteeseen.
Aina näihin päiviin asti olin melkoisen varma siitä, etten koskaan tule haluamaan lapsia, mutta viime aikoina olen paljon miettinyt sitä, millaista olisi saada lapsi. Olen tajunnut, että ehkä sittenkin sisimmässäni haluaisin perheellistyä, mutta ymmärrän veitsenterävästi, että se haave on mahdoton eikä koskaan voi toteutua minun kohdalla, koska tod.näk. en koskaan tervehdy siinä määrin, että pystyisin toisesta ihmisestä huolehtimaan...
Välillä tunnen syvää katkeruutta siitä, miten paljon olen menettänyt sairastamalla yli puolet elämästäni. Ja kadehdin syvästi niitä, jotka ovat ns. terveitä ja pystyvät vaikuttamaan oman elämänsä kulkuun, saavat parisuhteen, koulutuksen, kunnon työn ja lapsia jne.
Koska minulta ne kaikki on riistetty pysyvästi ja lopullisesti.
Olen yrittänyt päästä katkeruudesta yli, mutta se on niin pirun vaikeaa! Ehkä ajan mittaan pystyn hyväksymään oman elämäntilanteeni ja pääsen yli siitä, että tää elämä nyt vaan meni näin...
Ja ehkä kaikelle kärsimykselle on lopulta jokin tarkoitus?
Mistä päästäänkin siihen, että olen miettinyt paljon hengellisiä asioita viime aikoina, tai oikeastaan kuluneet 3 vuotta enemmän ja vähemmän. Olen yrittänyt tulla uskoon siinä onnistumatta ja olen ollut tosi turhautunut, kun se ei ole yrityksistä huolimatta onnistunut.
Mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, että kyllä mä uskon, ainakin jollain tavalla. Uskon korkeampaan voimaan eli Jumalaan ja olen kai aina jollain tavalla uskonutkin, pienestä pitäen.
Olen aina ollut kiinnostunut yliluonnollisista asioista ja uskonut kummituksiin ainakin jollain tasolla, teini-iässä pelkäsinkin niitä paljon. En tiedä miksi, koska perheeni ei ole millään tavalla uskonnollinen eikä kukaan meistä käyny koskaan kirkossa tai mtn. Itse kävin kyllä jonkin aikaa pyhäkoulussa ala-astella ja Raamattuakin tuli jonkin verran luettua, liekö se sitten vaikuttanut ajatusmaailmaan kuinka paljon, vaikea sanoa.
Mutta olen siis rukoillut paljon ja toivonut, että valaistuisin tai löytäisin Jeesuksen vai miksi sitä nyt sanotaankaan, kun tulee uskoon...Ja sitten tajusin, että ilmeisesti olen ollut kaiken aikaa jonkinlaisessa lapsuudenuskossa, mutta työntänyt sen vaan johonkin mielen laatikkoon ja ollut ajattelematta koko asiaa.
En ole valaistunut tai löytänyt sisäistä rauhaa, koska ajatukset on edelleen varsin sekavat koko tämän henkisen prosessin suhteen ja monesti tulee mietittyä, että kuvittelenko vaan koko Jumalan ja mitä jos omat aivoni vaan syöttää mulle Jumalaa, jota ei oikeasti ole olemassakaan ja kuvittelen vaan kaiken...
Mutta olen kuitenkin päätynyt epävarmuudestani huolimatta siihen lopputulokseen, että Jumala on.
En osaa sanoa, millainen Jumala tarkalleen ottaen on, mutta olen varma siitä, että jotain ihmistä suurempaa on tuolla jossakin.
Ja tässä elämäntilanteessa pääprioriteettini on ottaa tarkemmin selvää Jumalasta ja siitä, mitä mun pitäisi tästä kaikesta ajatella ja ennen kaikkea siitä, mitä mun kuuluisi tehdä.
Ehkä toivoa on sittenkin kaikesta paskasta huolimatta?
