On kulunut pian 4 kuukautta siitä kun lopetin nuorten työpajalla ja yksinäisyys sekä itsemurha-ajatukset ovat jälleen vallanneet mieleni.
Olen konkreettisesti ymmärtänyt millasta loppuelämäni tulee tod.näk.olemaan...
Lähinnä sitä että istun/makaan kotona tuijottamassa nettiä tai telkkaria. Vaihtoehtoisesti luen jotain kirjaa sen minkä jaksan (en yleensä jaksa kovin kauaa) tai käyn tunnin lenkillä. Sitten ehkä kauppaan ja kaupasta kotiin, jossa taas luen, teen jotain käsityötä, ehkä vähän siivoan/teen ruokaa ja kaikki illat kuluvat tv:n ja netin ääressä, yksin.
Olen niin väsynyt jatkuvasti etten paljoa jaksa harrastaa ja maksullisiin harrastuksiin ei ole uskallusta/varaa. Hyvä jos jaksan tehdä viikkosiivouksen (en aina sitäkään) ja uskallan tarpeeksi usein ulos. Kerran viikossa käyn kaupungilla, mikä hieman piristää mutta masennus ja ahdistus on aina mukana enemmän tai vähemmän.
Kerran kuukaudessa vanhempien luona käymään, sitten takaisin kotiin. Yksin tottakai.
Olen suurimman osan ajasta yksin ja se on pidemmän päälle aika raskasta. Masennus ja ahdistus tulee juurikin siitä yksinäisyydestä kun on liikaa aikaa miettiä kaikkea päänsisäistä paskaa.
Usein mietin menneisyyttä ja mikä kaikki on elämässäni mennyt pieleen ja miksi kaikki tapahtui just mulle ja miksi aina tulee lisää paskoja asioita vastaan. Vaikka se on turhaa ja tiedän etten koskaan tule saamaan vastauksia niin silti mietin ja häpeän itseäni niiden asioiden takia.
Katkeruutta en ole päässyt pakoon. En haluaisi katkeroitua loppuelämäksi mutta en tiedä miten jaksan taistella sitä vastaan...
Viime aikoina on rassannut myös eräs vanha kaverisuhde.
Nimittäin tämä lukioaikainen kaverini tuli hiljattain uskoon ja en oikein tiedä mitä siitä pitäisi ajatella. Itsekin olen yrittänyt tulla uskoon jo pitkään mutta en ole tässä valitettavasti onnistunut, ainakaan toistaiseksi.
Olemme jutelleet kaverin kanssa jonkin verran uskonasioista ja hänellä on kova halu saada minutkin uskomaan, mutta en oikein tiedä...Hänen jutut kuulostavat suoraan sanottuna sen verran oudoilta ja ahdistavilta että en vaan pääse ns. mukaan.
En kuulemma saisi katsoa kauhuelokuvia (en tosin enää juuri katsokaan, nuorempana kyllä paljonkin) koska niistä "voi tulla pahoja henkiä"ihmiseen ja jooga on eksytystä jne jne. Paha tuntuu vaanivan joka nurkan takana...En tosiaan osaa sanoa onko tämä ihminen nyt oikeasti sekaisin kun uskoo tuollaisiin juttuihin vai mitä.
Omaa ahdistustani tuollaiset jutut vain lisäävät koska helvetinpelko ja pakkoajatukset ovat edelleen joka päivä läsnä lääkityksestä huolimatta. Alan uskoa etten pääse koskaan niistä täysin eroon.
Joudun jarruttelemaan kaveria ettei hän koko ajan puhuisi niitä Jeesus-juttuja koska pidemmän päälle se alkaa suoraan sanottuna vituttaa kun itse ei tiedä, mihin uskoo vai uskooko mihinkään. Pääni sisällä on melkoinen hyörinä all the time ja tuntuu etten enää tiedä kuka olen enkä ole enää pitkään aikaan tiennyt.
Jollain tavalla kadehdin tätä kaveria kun hänelle oma maailmankatsomus on täysin selkeä ja uskoo pääsevänsä taivaaseen kuoleman jälkeen jne. Toisaalta hän pelkää pahoja henkiä ja kärsii myös mt-ongelmista ja unettomuudesta joten tiedä sitten kuinka onnelliseksi itsensä tuntee...
Omaan tunneskaalaani kuuluu paljon epätoivoa, tuskaista ahdistuneisuutta, itsemurha-ajatuksia ja voimakasta yksinäisyyttä, mutta myös hyviä asioita: huomaan vesipisarat puiden lehdillä, vastasataneen lumen kauneuden, kynttilän liekin joka hehkuu pimeässä ja auringon kun se laskee purppuraisena taivaanrantaan.
Pystyn edelleen nauttimaan luonnosta, hyvistä sarjoista ja elokuvista, kauniista vaatteista ja arjen pienistä hyvistä hetkistä.
En vain tiedä kuinka pitkälle ne pienet hyvät asiat auttavat jaksamaan kun samaan aikaan on niin paljon isoja ja raskaita asioita jotka vievät voimavaroja.
Mutta edelleen elän ja hengitän ja yritän selvitä kaikesta huolimatta...
