Pahoittelut pitkästä blogitauosta, en vaan ole jaksanut kirjoittaa mitään pitkään aikaan...
Mielialat heilahtelee ja jatkuvaa ahdistusta ja pelkoa on edelleen, lisäksi itsemurha-ajatukset. Tuntuu että masennus olisi taas pahenemassa, mutta kaiketi kestän sen, olenhan jo niin tottunut näihin oloihin.
Loppuvuosi oli ihan siedettävä, mutta ei voi sanoa että erityisesti nauttisin elämästäni. Lähinnä vihaan itseäni ja koko tätä paskaa, mutta itsemurhaa en voi tehdä joten pakko alistua ja kestää.
Aloitan nyt käynnit työpajalla 3 kertaa viikossa ja vähän pelottaa, miten tulen jaksamaan, koska selkäkivut ovat välillä aika pahoja (nikamalukkoja, lievää nivelrikkoa, skolioosi) etenkin kun joutuu istumaan 4h päiviä, mutta pakko ainakin kokeilla kun ohjaajat puoliväkisin painostivat lisäämään käyntejä :/
Toisaalta on hyvä, ettei jatkuvasti makaa neljän seinän sisällä kelaamassa asioita, se jos mikä masentaa pidemmän päälle. Pelottaa jo tuleva heinäkuu, silloin pajajakso loppuu ja oon aivan tyhjän päällä, mitä seuraavaksi. Ehkä se on sitten jo pysyvän eläkkeen paikka kun ei musta taida ikinä työkykyistä tulla ja pelkään ettei psyyke kestä tätä kaikkea, että romahdan lopullisesti ja otan itseltäni hengen...
Mutta pelkään helvettiin joutumista niin paljon (koska pakkoajatukset kyseisestä asiasta) vaikka en voi edes sanoa olevani mikään uskovainen niin en sitäkään uskalla tehdä.
On hyvin vahva tunne, että seinät on pian pystyssä joka puolella ja en etene mihinkään tästä tilanteesta. Kaikki tuntuu niin toivottomalta ajoittain. Olen yrittänyt rukoilla uskoontuloa muttei siitäkään ole tullut mitään, pelkkää ahdistusta vaan. Joten tuntuu siltä etten onnistu yhtään missään, ikinä.
Tiedostan että masennus ja pelko saavat aikaan näitä ajatuksia mutta en pysty pysäyttämään niitä. Ajatusmylly jauhaa ja jauhaa ja syöttää erinäisiä ikäviä skenaarioita mieleen, mitä kaikkea pahaa voi tapahtua. Ja välillä pakkoajatukset ovat tosi pahoja ja kamalia, mutta kiitos suht vahvan lääkityksen, kestän ne hieman paremmin kuin ennen. Pelottaa vaan, mitä tapahtuu sitten kun lääkitys jonain päivänä täytyy lopettaa ja miten kestän sen, enhän voi näin vahvoja lääkkeitä kai loppuelämääni vetää...
Yritän olla miettimättä liikaa tulevaisuutta, tiedostan kyllä etteivät asiat jatkuvalla murehtimisella parane. Mutta masennus on sairautena syöpynyt jo niin syvälle aivoihini, etten varmaan ikinä pääse siitä täysin eroon.
Pelkään paitsi itseni, niin myös läheisteni puolesta. Vanhempien välit ovat veljeni kuoleman jälkeen kiristyneet aika lailla äärimmilleen ja äiti varsinkin tiuskii jatkuvasti isälle ja valittaa muutenkin koko ajan kaikesta. Isä on melko hiljainen ja puhumaton, mutta välillä sanoo äidille tosi pahasti ja on jatkuvasti pahalla tuulella. Molemmista on tullut sanallisesti aggressiivisia ja suhtautuvat elämään todella pessimistisesti.
Epäilen vahvasti, että isällä on alkava dementia ja äidillä masennus, mutta kumpikaan ei tietenkään myönnä mitään.
Joskus menee useita päiviä etteivät käy ulkona edes, kökkivät vain sisällä päivästä toiseen ja katsovat telkkaria tai täyttävät ristikoita. Eivät halua hankkia uusia harrastuksia tai ihmissuhteita (rahasta se ei ole kiinni, varallisuutta on), eivät ylipäätään tee mitään tilanteensa korjaamiseksi paitsi äiti haukkuu mulle isää jatkuvasti :/
Eivät siis tule toimeen keskenään ja jo useita vuosia on heidän välinsä olleet aika huonot. Olen ehdottanut suoraan asumus/avioeroa äidille, mutta hän ei suostu siihen. Eivät kai osaa lähteä eri teille kun ovat olleet pian 50 vuotta yhdessä ja ymmärrän sen kyllä. Ei heillä ole ystäviä, eivätkä juuri tapaa sukulaisiakaan joten ovat täysin riippuvaisia toisistaan.
Pelkään sitä päivää, että jompikumpi käy fyysisesti käsiksi toiseen ja esim. tappaa toisen vahingossa. En ole ikinä nähnyt vanhempieni tappelevan, mutta aistin, että pinnan alla saattaa muhia jotain vakavaa...Molemmilla on tietynlaista taipumusta aggressiivisuuteen ja itse sain fyysistä kuritusta lapsena, joten mistä mä tiedän, mitä tapahtuu jos toinen heistä kertakaikkiaan pimahtaa lopullisesti.
Olin uudenvuoden porukoilla ja tänään matkustin takaisin kotiin. Hieman ennen lähtöä äiti alkoi ns. haastaa riitaa isän kanssa ja isä tiuskaisi äidille, että "helvetti sentään kun sun kanssa täytyy aina jankata!" ja äiti totesi minulle, että seuraavan kerran hän voisi tulla luokseni vaikka kuukaudeksi.
Lähtiessäni sanoin, että älkää nyt alkako tapella keskenänne, johon äiti lakonisesti totesi, että "eihän nyt sellaista, korkeintaan puukotan..." :0
Wtf???
Siis aika sairasta settiä, äidillä tuntuu olevan tosi vahvoja aggressiivisia tunteita isää kohtaan ja luulen että hän kantaa katkeruutta veljeni kohtalosta ja syytää isääni siitä osittain, ehkä siksi on niin vihainen. Isä taas luultavasti syyttää itseään ja oireilee fyysisesti niin pahasti, että joutuu sydämen ja keuhkojen ultraäänikuvaukseen, koska ilmeisesti siellä on jotain vialla.
Molemmat ovat alkaneet kiroilla paljon, vittua ja saatanaa tulee jatkuvasti kummankin suusta ja tunnelma on välillä aika ankea ja toivoton. Äiti sanoi, ettei hänen elämässään ole enää juuri mitään iloa. Kun otin puheeksi mahdollisen masennuksen, äiti ei tietenkään edes voi harkita sairastavansa mitään mielen sairautta, koska ne ovat häpeällisiä jne jne. Kieltää koko asian ja sanoo, että vituttaa vaan jatkuvasti huonot ilmat jne. Keksii selityksiä, miksi ei voi olla masentunut.
Eikä kumpikaan tietenkään suostu menemään mihinkään avioliittoneuvontaan tai vastaavaan. Kumpikin on sitä mieltä, että ovat henkisesti täysin terveitä, vaikka eivät todellakaan ole.
Sain myös jouluna tietää, että äidin veli oli yrittänyt itsemurhaa joskus vuosia sitten ja äiti on aina sanonut, ettei meidän suvussa ole ollut mitään mielenterveysongelmia :D
Että sellaista.
Mietin vaan, kuka tästä perheestä mahtaa seuraavaksi kuolla.
