Väsynyt niin perinpohjin tähän elämään ja sen mukanaan tuomaan tuskaan, väsymykseen, epätoivoon. Ei tämä pääty koskaan, kärsimykseni tässä maailmassa. En jaksa enää hakata päätä seinään enkä uskoa että asiat voisivat kääntyä parhain päin.
Olen väsynyt jatkuvaan pelossa elämiseen. Se alkoi jo lapsena koulukiusaamisen ja vanhempien fyysisen kurittamisen kautta ja jatkuu tänä päivänä erilaisina pakko-oireisina ajatuksina, kuolemantoiveina ja aggressioina. Ja ennen kaikkea toivottomuutena.
Olen niin täysin toivoton... Tunnelin päässä ei tunnu näkyvän edes sitä himmeää valonkajastusta. Ehkä se siellä jossain on olemassa, mutta tällä hetkellä olen kykenemätön uskomaan siihen.
Ei ole tapahtunut mitään erityistä, tavallisuudesta poikkeavaa. Eilen aamupäivällä vaan jostain syystä tuli taas romahdus ja aloin hysteerisesti itkemään kun mietin elämääni ja miten en kestä tätä. Toivottomus on ottanut mieleni valtaansa ja eilen terapiassa totesin ensimmäistä kertaa täysin tosissani, täysin lakonisesti että tämä koko homma on epäonnistunut, terapia ja kaikki enkä näe enää mitään toivoa missään. Olen varma siitä, etten tule ikinä näkemään 50-vuotispäivääni.
Kuolema nuorena, sen ajatuksen olen jo hyväksynyt, koska muutakaan en voi. En ole tarpeeksi vahva voidakseni taistella tätä kaikkinielevää masennusta, yksinäisyyttä ja toivottomuutta vastaan. Ei minua ole tarkoitettu tähän elämään, tähän maailmaan. En vaan pärjää täällä näillä säännöillä.
En pärjää ihmisten kanssa, koska olen sosiaalisesti sokea enkä tule koskaan paranemaan siitä. Olen aina ollut ei-toivottu henkilö, en koskaan hyväksytty omana itsenäni ja se trauma on toistunut läpi aikuisikäni lukemattomia kertoja. En enää jaksa sitä...
Selkäkivut ovat pahentuneet viimeisten viikkojen aikana, samoin nivelkivut ja minulla ei ole varaa mihinkään hoitoihin kuten akupunktioon jne. Nivelrikko on jo selässä, polvissa ja olkapäissä, todennäköisesti koko elimistössä. En kestä ajatusta, mitä tapahtuu siinä vaiheessa, kun kivut jatkavat pahenemistaan ja vievät ehkä liikuntakykyni kokonaan.
En kestä ajatusta vanhempien menettämisestä, sitten jään kokonaan yksin. Ja ilmeisesti kotini tosiaan on homeessa, kun hengitystieoireetkin pahenevat kaiken aikaa. Mutta ei ole varaa muuttaa, sossun rahoilla kun elellään ja sieltähän ei apua saa kun en voi todistaa että täällä on hometta.
Tässä on nyt niin paljon kuormittavia tekijöitä, että pahoin pelkään etten tule selviämään tästä kombosta. Kuolemani on vain ajan kysymys ja jollain tavalla olen tiennyt sen viimeistään 18-vuotiaasta kun ensimmäisen yliannostukseni otin.
Elämä ei ole minua varten. Ei ole koskaan ollut.
Fakta on se, että joku päivä minä menen ja tapan itseni. Eikä tämä ole mikään uhkaus, vaan karua todellisuutta.
