Uusia diagnooseja edellisten päälle

Kävin huonontuneen vointini takia joukukuun lopulla tutun psykiatrini luona ja onnistuin saamaan 2 uutta diagnoosia edellisten lisäksi:  yleistynyt ahdistuneisuushäiriö sekä pakkoajatuspainotteinen pakko-oireinen häiriö.

Ei varsinaisesti mieltäylentävää joutua kärsimään kroonisen masennuksen ja edestakaisin sahaavien mielialojen lisäksi vielä näistäkin. Mutta faktat on faktoja eikä niitä valitettavasti pysty juoksemaan karkuun.

Sain myös viime viikolla tietää kärsiväni nivelrikosta ja selässäni on kaksi välilevynpullistumaa. Olin itse jo pitkään veikkaillut nivel-ja selkäoireideni syyksi joko reumaa tai ensiksi mainittua nivelrikkoa mutta silti itkin, kun sain varmistuksen diagnoosista joten kai se oli jonkinasteinen järkytys kuitenkin kaikesta ennakkovalmistautumisesta huolimatta.

Pelottaa, kun olen vasta vähän päälle kolmenkymmenen ja nyt jo kärsin näin monista vaivoista. Tulevaisuus ei tunnu lupaavan hyvää ja pahimpia skenaarioita en välitä edes ajatella. Se on ainakin varmaa, että työkyvystä haaveilu on nyt kohdallani lopullisesti mennyttä, samoin opiskeluhaaveet, ainakin kaikki ammattiin tähtäävä.

Eläkepaperit odottavat ehkä jo lähitulevaisuudessa ja siinä vaiheessa tulen tippumaan täysin tyhjän päälle. Nyt mua kannattelee sentään kahdesti viikossa toistuva terapia ja kuntouttava työtoiminta kerran viikossa, (jossa käyntipäiviä nostetaan ensi kuussa peräti kahteen viikossa) mutta jatkosuunnitelmia näiden jälkeen ei ole, ei niin minkäänlaisia.

Mitä ihmettä teen sitten, kun terapia on ohi? Se on tällä hetkellä aikalailla elämäni punainen lanka. En osaa kuvitella elämääni ilman sitä. Kun kaikki työ-ja opiskelukuviot ovat ehdottomasti poissuljettuja niin mitä jää jäljelle? Jäädä kotiin homehtumaan ja odottamaan kuolemaa?

Terapeuttikin onnistui tänään loukkaamaan tosi pahasti. Olin ottanut muutaman 5 mg:n Diapamin tuntia ennen sinne menoa, koska koin voivani huonosti ja todella tarvitsin niitä lääkkeitä. En mielestäni ollut mitenkään "aineissa" joten oletin, että käynti menisi ihan ookoo.

Sain karvaasti todeta olleeni väärässä. Ottamani lääkkeet (joihin omistan ihan laillisen reseptin) tulivat puheeksi terapeutin kanssa ja tämä olikin sitä mieltä, että en olisi saanut ottaa niitä ennen hänen luo tuloa :(

Terapeutin mielestä olin humalaan verrattavassa tilassa ja hän toi selkeästi esiin, että tässä tilassa terapiaistunnosta ei olisi hyötyä ja hän jopa mietti, että olisimme lopettaneet koko istunnon...Loukkaannuin verisesti, koska koin, että minua syytetään asiasta, johon olin syytön! Koin tarvitsevani lääkettä, otin lääkettä, piste.

Ei ollut tullut pieneen mieleenikään, että terapeutin mielestä tässä voisi olla jotain väärää, että olin hänen mielestään "aineissa". Erittäin loukkaava ajatus! Mulle määrätään vain kaikkein miedointa annosta niin joudun ottamaan useamman, että se ylipäätään auttaa ahdistukseen/raivon tunteisiin.

Sanoin suoraan, että en mielestäni ole aineissa, että sinun oletuksesi siitä loukkaa minua ja että voin toki lähteä tästä saman tien menemään jos olet sitä mieltä, mutta siinä tapauksessa en tiedä, tulenko enää seuraavalle istunnolle.

Terapeutin mielestä oli omaa syytäni, että en päässyt aamulla ajoissa sängystä ylös (torkutin tunnin väsyneenä kännykkää) ja meinasin myöhästyä bussista enkä ehtinyt syödä aamupalaa (oli aika fysioterapiaan ennen varsinaista terapiaa) ja kuulemma olin "ajanut itseni tähän tilanteeseen" hänen sanojaan mukaillen.

Siinä vaiheessa teki mieli sanoa sille ämmälle, että painu vittuun niine typerine oletuksinesi, saatanan kanttura...

Onneksi onnistuin kenties juurikin Diapamin ansiosta pysymään suht koht tyynenä. Ilmoitin myös, että voisin haukkua kyseisen terapeutin todella ilkeästi ja lopettaa suhteemme, mutta en viitsi sitä kuitenkaan tehdä.

Koska mullehan ei vittuile kukaan, ei edes oma  terapeuttini, piste!

Myönnetään, että ylireagoin, tälläkin kertaa. Se vaan on minun tapani reagoida kaikkeen vähänkin itseäni arvosteleviin sanoihin, tuo ylireagointi. En vaan pysty olemaan tyyni, kun minua käytännössä syyllistetään asioista, joihin en koe olevani syyllinen.

Välillä tuon ämmän naama muutenkin vituttaa ihan urakalla, se täytyy rehellisesti myöntää! Aina sen mielestä vika on huonossa isä-ja äitisuhteessa, koski puhe sitten ihan mitä tahansa...

Kaikki, siis ihan kaikki ongelmani johtuvat terapeutin mielestä isästäni ja äidistäni ja alan olla suoraan sanottuna aika vittuuntunut tähän saman saatanan kaavan toistamiseen.Vaikka olisi puhe kiusaamistraumoista niin niistäkin se saa jonkun aasinsillan rakennettua siihen, mitä isä ja äiti ovat tehneet tai jättäneet tekemättä kohdallani kun olen ollut pieni...

En tiedä, onko kyseessä vain tämän terapeutin tapa toimia näin vai onko psykodynaamista koulukuntaa edustavilla ylipäätään samanlainen toimintatapa, mutta omien kokemusteni perustella en valitettavasti voi suositella kenellekään tätä terapiasuuntausta, ellette ole valmiita jauhamaan jatkuvasti vanhemmistanne ja suhteestanne heihin...

Mutta sitten vaihteeksi positiivisiin asioihin:

Lääkityksestäni eli Pregabalin Orionista täytyy sanoa sen verran, että se todella auttaa :) Kerrankin löytyi lääke, josta on oikeaa apua kohdallani! Ahdistus on vähentynyt ja pystyn jo keskittymään vähän muuhunkin kuin jatkuviin pelko- ja ahdistustiloihini. Niitä on edelleen, samoin kuin vaikeita pakkoajatuksia, mutta nyt koen jo pärjääväni niiden kanssa.

Muistini ja ajatustoimintoni ovat kyllä huonontuneet, mutta tällä hetkellä koen sen olevani pieni hinta siitä, että oloni ovat jälleen suht siedettäviä. Masennus kyllä tuntuu tekevän paluuta takaisin, mutta ennemmin kärsin siitäkin kuin jatkuvasta helvetillisestä ahdistuksesta...

Kun keho petti

Pitkästä aikaa taas! Tännekin yritän jotain raapustella näin alkaneen vuoden kunniaksi.

Pahin ahdistus, jota koin vielä muutama viikko sitten, on väistynyt, mutta ahdistaa silti. Aloitin Pregabalin Orion-lääkityksen pari päivää sitten, annoksella 75 mg. Yhdellä tabulla aloitus ja viikon päästä pitäisi nostaa kahteen tablettiin, lääkärin määräys. Vähän kyllä pelottaa, täytyy myöntää, onhan kyseessä pahamaineisen Lyrican halvempi versio.

Kyseessä on kolmiolääke, jolla voi olla erittäin vakavia sivuvaikutuksia (kuten aivotoiminnan aleneminen) jota ei tosiaan määrätä ihan kenelle tahansa...Mutta mä olenkin ns. vaikea tapaus ja lääkärini on varmasti samaa mieltä, olenhan kokeillut tässä vuosien saatossa about kymmentä eri mielialalääkettä saamatta kovinkaan suurta apua niistä.

Merkittävin apu tulisi tietenkin traumojen läpikäymisestä, jonka uskon vihdoin olevan mahdollista, koska olen käynyt tiiviissä terapiassa nyt puolitoista vuotta ja edistystä on taas pitkän tauon jälkeen alkanut tapahtumaan.

Olen joskus kirjoittanut tänne, miten terapian alussa tuntui vahvasti siltä, että asiat lähtevät vihdoin etenemään ja onnistuin menemään joihinkin muistoihin hyvinkin syvälle ja käymään läpi niitä vaikeita tunteita, jota nämä muistot herättivät. Sitten menin jotenkin lukkoon, enkä pitkään aikaan saanut itsestäni irti oikein mitään.

Tätä vaihetta kesti kuukausitolkulla, ettei mielessä tapahtunut oikein mitään. Tai tapahtui paljonkin, mutta se ei näkynyt terapiassa millään tavalla ja välillä tuntui niin turhalta käydä siellä ns. jauhamassa paskaa ja terapeutin naamakin alkoi vituttaa yhdessä vaiheessa ihan kunnolla.

Lopulta keho ns. petti eli sain aivan kammottavan ahdistuksen seurakseni, jota leimasivat äärimmäiset pelot (esim.helvettiin joutuminen) ja jatkuva lamaannuttava tunne, joka sai toivomaan, että voisinpa tappaa itseni, niin ei tarvitsisi kestää tätä enää.

Se oli jotain niin hirveää, etten varmaan ikinä ennen ole kokenut niin syvää pelkoa. Tuntuu, että mitkään sanat eivät riitä kuvailemaan tunteen kamaluutta.

Mikä ahdistuksen laukaisi? Kaikki stressi vaan jotenkin kasautui, menneet traumat ja nykyinen ahdistava elämäntilanne jne kunnes lopulta jokin "prakasi" minussa. Keho alkoi käymään hirveillä ylikierroksilla ja tuntui siltä, etten pysty rentoutumaan hetkeksikään.

Terapeuttini sanoin: "reagoit aivan kuin sotatilanteessa ihmiset reagoivat. Elimistösi on jatkuvassa hälytystilassa, vaikka nyt ei ole sota."

Olen melko varma, että ns. viimeinen niitti oli pelko homesairauteen sairastumisesta. Jos edes koti ei ole turvallinen paikka, niin mitä tässä on enää tehtävissä? Miksei saman tien mene ja hyppää sillalta alas?

Tällä hetkellä pelot ovat lieventyneet siedettävälle tasolle, joskaan eivät täysin kadonneet, mutta pystyn sentään elämään näiden kanssa.

Nyt voin (kai) turvallisin mielin sanoa, että pahin on takana (toivottavasti!) ja kehoni sekä mieleni ovat hieman rauhoittuneet. En silti voi hyvin, en lähellekään. Olen kärsinyt niin kauan, etten edes tiedä, mitä "hyvin" voiminen tarkoittaa tai millainen on "normaali" elämä ja "normaali" olotila.

Kuitenkin osaan olla kiitollinen tästä edes hieman seesteisemmästä olotilasta, nyt kun tiedän, millaista helvettiä on äärimmäinen ahdistus ja pelko.

Toisaalta, sana "seesteinen" ei ehkä kuvaa kovin hyvin minua ihmisenä tai olotilojani varsinkaan. Olen kai aina ollut enemmän ja vähemmän häiriintynyt, eikä musta ns. normaalia tule koskaan. Olen kuitenkin onnekas, kun on mahdollisuus terapiaan ja omien traumojen purkamiseen.

Ajan mittaan olen saanut hieman laskettua mieleni suojauksia alemmas. Defenssit ovat edelleen todella vahvoja ja pahimpia traumojani sävyttää black out eli en siis muista niistä tilanteista juuri mitään, lukuunottamatta nopeita välähdyksiä, jotka nekin ovat äärimmäisen epämiellyttäviä kokea ja tilanne katkeaa aina kesken eli en pysty käymään muistoa läpi loppuun asti.

Terapiassa ollaan puhuttu näistä muistoista, sen verran kuin ylipäänsä muistini pystyy näitä nopeita välähdyksiä tuottamaan ja terapeutin mukaan persoonallisuuden rakenteeni ovat "hauraita" mikä pitkälti johtuu jatkuvasta ja pitkäkestoisesta traumatisaatiosta lapsuudessa.

Jotenkin tuntuu hassulta, kun terapeutti on sitä mieltä, että minua on pahoinpidelty lapsuudenkodissani. En ole ikinä itse osannut mieltää niitä tilanteita pahoinpitelyksi. Se on vaan ollut normaalia kurittamista, joka kuuluu asiaan, eikä sellainen mitään traumoja aiheuta.

Tai niin vanhempani ovat mulle opettaneet. Kai se opetus on mennyt hyvin läpi, kun en vieläkään pysty kunnolla sisäistämään asian vakavuutta.

"Minäkö muka pahoinpitelyn uhri? Ei voi olla todellista! Hirveetä liioittelua..."

Vaikka muistan, kuinka äiti heitteli minua pitkin seiniä ja kuinka hädissäni juoksin kotoa pois äitiä pakoon koululle, josta isäni myöhemmin tuli minut hakemaan ja muistan senkin, kuinka menin hysteeriseksi kun pelkäsin niin kovasti takaisin kotiin joutumista.

Ja opettajat olivat läsnä ja näkivät kaiken, mutta eivät (taaskaan) tehneet mitään.

Entäpä se, kun isäni keskellä talvea pakotti minut pelkissä pitkissä kalsareissa kuistille istumaan, koska olin uhmannut vanhempiani ja minua piti nöyryyttää, jotta oppisin ns. olemaan kunnolla? Tai se kerta, kun äiti antoi minulle muovikulhon käteen ja käski mennä metsään poimimaan marjoja ja jos ei kulho ole täynnä niin kotiin ei ole tulemista?

Entä se tapaus, kun istuin vessassa lukkojen takana itkien hysteerisesti ja äiti hakkaa nyrkillä ovea toisella
puolella? Ja pelkäsin kuollakseni, mitä tapahtuu, kun ovi aukeaa ja hän pääsee kimppuuni?

Muistan selkeästi ne nyrkiniskut ovea vasten ja äänen, joka iskuista lähti. Tiedostan myös jollain tasolla oman hysteerisen tilani, mutta en pysty kokemaan sitä kunnolla tässä hetkessä, koska olen jotenkin suodattanut sen tunteen ja se tulee vahvasti "vaimennettuna". 

Eikö tuo ole vähintäänkin henkistä väkivaltaa, jos lapsi pelkää vanhempaansa kuollakseen?

Ja entä kaikki ne tukkapöllyt, luunapit ja vitsa jääkaapin oven päällä alituisena muistutuksena siitä, mitä tapahtuu, jos ei ole "kiltisti"? Mitä muuta se on kuin pelolla hallitsemista?

Toisaalta, ennen vanhaan niin oli tapana tehdä. Lapsia kuritettiin ruumiillisesti, viis siitä, miten nämä sen kokivat ja se oli suurimman osan mielestä ihan ookoo. Itse synnyin 1985, jolloin ruumiillinen kuritus oli jo laissa kiellettyä.

Vanhempani rikkoivat siis ihan tietoisesti lakia kurittaessaan minua. Itse en sitä tiennyt, koska eihän lapsi tuollaisia asioita tiedä. Kasvoin vaan siihen ajatukseen, että kaikki mitä tapahtuu, on normaalia ja näin sen kuuluukin olla. Pelon kanssa on vaan elettävä ja pitää varoa, ettei suututa vanhempia.

Kaikesta tästä huolimatta (ja tiedän, että jossain mieleni syövereissä tällaisia muistoja on vielä paljon lisää) on edelleen vaikea mieltää, että minua olisi millään tavalla pahoinpidelty.

Isäni kysyi joskus vihaisena ollessaan, että pitääkö minua "kolauttaa oikein kunnolla"? Hän oli mies, joka sanoi paljon kaikenlaisia asioita, kuten "Lopeta se märinä!" jos uskaltauduin itkemään. Hän kuvaili myös minua, omaa tytärtään,  muun muassa seuraavilla termeillä: "herkkuperse", "kusipää" , "likka", "kakara" ja "pentu".

Sanooko oikeasti mieleltään terve, tasapainoinen vanhempi tuollaisia asioita omalle lapselleen? Ajatus tuntuu epätodennäköiseltä. Silti joka ainoa kerta, kun terapeutti (ehkäpä syystäkin?) kritisoi isääni, alan heti puolustamaan häntä.

"Ei se niin kauhea oikeasti ole." "Tää kuulostaa paljon pahemmalta kun mitä se on". Jne jne.

Sen kyllä myönnän, että olen kouluväkivallan uhri (vaikka enemmän kiusaaminen oli kohdallani psyykkistä kuin fyysistä) mut että kotiväkivallan uhri myös? En  tiedä, miksi sitä on niin vaikea myöntää itselleen.
 
Ehkä siksi, ettei kukaan lapsi halua ajatella, että vanhemmat satuttavat tahallaan. Vanhempi on suoja ja turva, ei joku, jota jatkuvasti kuuluu pelätä tai jota pitää jatkuvasti varoa. Pelolla hallitseva vanhempi edustaa vääristynyttä vanhemmuutta ja kyllä, minä tiedostan kaiken tämän oman järkeni kautta.

Mutta tunteeni väittävät toista. Ne sanovat, että liioittelen, että terapeuttikin liioittelee. Kaikki liioittelevat! Ei se mitään oikeaa pahoinpitelyä ollut, eihän siitä jäänyt edes jälkiä! Mitä sä siinä oikein vingut, lopeta! Ei sua koskaan ole edes kunnolla hakattu, sä et edes tiedä, mitä oikea väkivalta on! Joten lopeta se marttyyrin leikkiminen ja muista, ettei mitään oikeasti valittamisen arvosta koskaan tapahtunut.

Näin yritän vakuutella itselleni, ettei kotona oikeastaan mitään pahaa tapahtunut (vaikka oikeasti tapahtui).

Joku, joka ei ole kokenut voimakasta ahdistusta, saattaa miettiä, miltä se tuntuu? Parhaiten kuvailisin sitä näin: Kun mulle tulee voimakas pelko/ahdistuskohtaus, mieleni on aivan pimeä. Ahdistaa hirveästi, mutta en pysty sanomaan, mistä se johtuu. On vain nimetön pelko, kauhu joka kuristaa kurkkua ja pitää otteessaan. Mieleni pyyhkiytyy tyhjäksi, täysin ilman muistikuvia. Se on ääretöntä, rajatonta, hallitsematonta kauhun tunnetta, joka on pahempaa kuin itse kuolema.

Se on se tunne, kun kävelet kadulla ja pelkäät, että kaikki pahimmat pelkosi tulevat toteutumaan. (Kuvittele pahin mahdollinen skenaario ja ole sataprosenttisen varma siitä, että näin tulee todella tapahtumaan).

Se on se tunne, joka kertoo, että ihan kohta jotain äärettömän kamalaa tapahtuu.

Osa 1:
Joku kuolee, aivan varmasti kuolee! Joko sinä itse tai joku läheisesi. Vähintäänkin sairastuu vakavasti! Ja sitten tulee sota, luonnonkatastrofi, terrori-isku ja yhteiskunnan romahtaminen. Ja lopuksi joudut helvettiin, ikuiseen tuleen kidutettavaksi (joka on itselleni se ehdottomasti kaikkein kamalin skenaario).

Osa 2:
Joku kohta tulee tuolla kadulla ja ampuu tai puukottaa kuoliaaksi. Tai joku murtautuu nukkuessa sisään asuntoon ja raiskaa ja tappaa. Joudun vakavaan auto-onnettomuuteen ja kuolen tai vähintäänkin vammaudun vakavasti jne jne jne. 

Oma mieleni on sellainen, että kehittelen kaikenmaailman edellä mainittuja kauhukuvia ja suurentelen ne mielessäni mahdollisimman kamaliksi, olivatpa ne realistisia tai eivät. Onko se minun tapani paeta omia muistoja, jotka ovat liian tuskallisia kohdattavaksi?

Kun pelkää ulkopuolista maailmaa, ei tarvitse kohdata itseään ja niitä pahoja asioita, jotka oikeasti tapahtuivat?