Olen kasa tuhkaa

VAROITUS: JOS OLET PAHASTI AHDISTUNUT, EN SUOSITTELE LUKEMAAN PIDEMMÄLLE!


Viimeiset 2 viikkoa olo on ollut suoraan sanottuna kauhea. Olen ollut niin ahdistunut, että hyvä kun pystyn hengittämään kunnolla ja itken joka päivä epätoivosta. Pelot hallitsevat elämääni varmaan pahemmin kuin koskaan ja kuoleman ajatus tuntuu lohdulliselta.

Mutta mitä kuoleman jälkeen? Entä jos kaikki ei lopukaan siihen? Entä jos helvetti on olemassa ja joudun sinne, ilman toivoa poispääsystä?

Helvetin pelko on alkanut hallita elämääni. Pelkään yli kaiken, että joudun siihen paikkaan, samoin kaikki rakkaani ja joudumme kärsimään ikuisesti.

En ole koskaan ollut varsinaisesti uskovainen, mutta en ateistikaan. Termi agnostikko kuvaa ehkä parhaiten maailmankatsomustani.

Muistan joskus aiemminkin miettineeni helvetin mahdollista olemassaoloa, mutta koskaan ennen se ei ole ahdistanut meikäläistä tällä tavalla. Tämä pelko, suorastaan kauhu, jota tunnen joka päivä ja lähes joka valveillaolohetki, on jotain niin hirveää, että sitä ei voi sanoin kuvailla.

Pelkään myös kaikkea muuta mahdollista. Vanhempien vakavaa sairastumista/kuolemaa, omaa vakavaa sairastumista, sotaa, köyhyyttä, yhteiskunnan romahdusta jne jne. Aina löydän jostain pelonaiheita ja toinen toistaan pahempia.

Menetyksen pelko on valtava. Tuntuu, että multa viedään kaikki: terveys, ihmissuhteet, työkyky. Mitään ei jää jäljelle. Tuho on oleva totaalinen ja kuolema saattaisi olla parasta, mitä voi tapahtua.

Ikuinen pimeys ja olemattomuus ja olemattomuuden myötä rauha. Ei enää koskaan tuskaa, ei pelkoa, ei mitään. Kuinka lohdullista!

En vaan voi uskoa siihen. Helvetin pelko on kohdallani niin konkreettisen todellinen. Siihen kiteytyvät kaikki mahdolliset pelot, joita olen koskaan eläessäni tuntenut.

Tuntuu, etten saa hetken rauhaa. Ainoastaan unessa en tunne tuskaa. Mutta painajaisilta en ole turvassa.

En tiedä, kauanko kestän tätä. Pakko varata lääkärille aika ja pyytää jotain lääkitystä tähän. Ihan mitä tahansa, kunhan siitä on edes jotain apua.

Pelkään yksinoloa, koska silloin kauheat ajatukset valtaavat mieleni. Olen hengaillut päivisin kaupungilla ihan vaan sen takia, että saisin olla toisten ihmisten keskellä. Ahdistus on aina läsnä, mutta helpottaa edes vähän, kun näkee muita ihmisiä, vaikken heidän kanssa kommunikoi (paitsi terapeutin).

Terapiassa olen puhunut paljon pelostani ja terapeutin mukaan ankara isäsuhde ja pienenä koettu pahoinpitely olisivat helvetinpelon taustalla. En tiedä, paljonko siinä on perää.

En tiedä, mistä näin äärimmäinen pelko on saanut alkunsa. Tiedän vain sen, että en kestä tätä olotilaa enää kauaa.