Olen aika varma, että joku päivä vielä joudun sen lopullisen ratkaisun tekemään, kun voimavarani kertakaikkiaan loppuvat. Tuntuu, että kaikki menee koko ajan vain huonompaan suuntaan ja loppu lähenee vääjäämättömästi. Kuin olisin auton kyydissä pimeällä ja sateisella moottoritiellä ja tuo auto on ajamassa täysillä kohti betonivallia, mutta en saa sitä pysähtymään, en vaikka mitä tekisin. Voin vain katsoa lähestyvää kuolemaa ja rukoilla, että loppu tulisi mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti.
Olen kuin sivustakatsoja omassa elämässäni. Joku, jolle sattuu ja tapahtuu ja joka katsoo avuttomana vierestä, kuinka kaikki menee päin helvettiä.
Haluaisin vain herätä aamulla ja olla suht terve ja normaali. Mennä kouluun, töihin, harrastuksiin. Olla miettimättä itsemurhaa. Tavata ystäviä ja olla iloinen ja tehdä asioita, joita tavalliset ihmiset tekevät. Tiedän, ettei sellainen elämä tule koskaan kohdallani toteutumaan ja masennus, joka tästä oivalluksesta seurasi, kun ensimmäisen kerran tajusin koko skenaarion lohduttomuuden...En ole vieläkään päässyt siitä yli enkä tiedä, tulenko koskaan pääsemään.
Olen sairastanut masennusta pian parikymmentä vuotta ja se on pitkä aika elämässä. Paras selviytymiskeinoni tähän mennessä on ollut kirjallisuuden harrastaminen.
Olen aina rakastanut lukemista ja kirjasto kuuluu ehdottomasti lempipaikkoihini. Nautin kirjaston hiljaisuudesta ja päämäärättömästä hyllyjen välissä vaeltelusta. Nautin selailla kirjoja, ottaa niitä käteen, kosketella niiden kansia ja miettiä, minkälainen seikkailu odottaa kunkin kansien välissä. Erityisesti kauhu-ja fantasiagenret ovat mieleeni ja Stephen King kuuluu kaikkien aikojen lempikirjailijoihini.
Lukuharrastukseni on kuitenkin muutaman viime vuoden aikana suorastaan romahtanut keskittymiskyvn puuteen takia ja se on ollut minulle henkilökohtaisesti suuri menetys.
Tunnen suurta surua sen tähden, ettei keskittymiskykyni enää oikein riitä varsinkaan paksujen kirjojen lukemiseen. Ajatus harhailee jatkuvasti ja joskus joudun lukemaan saman lauseen monta kertaa, ennenkuin ymmärrän kunnolla, mitä siinä sanotaan. Koen tavallaan menettäneeni mielikuvituksen maailman kirjojen myötä, joka ennen oli minulle niin rakas. Pelkään, etten koskaan enää saa sitä takaisin...
Kirjat ovat olleet itselleni musiikin ohella pakokeino ankeasta todellisuudesta niin pitkään kuin muistan. Niiden avulla pääsee toiseen maailmaan ja voi edes hetkeksi unohtaa tämän paskan, jota elämäksikin kutsutaan.
Tajusin hiljattain, että mielikuvituksessa eläminen on ollut mulle tietyllä tapaa todellisempaa ja aidompaa elämää kuin todellisuudessa eläminen. En ole koskaan kestänyt todellisuutta, siksi ainoa vaihtoehto kohdallani oli alkaa elää oman pääni sisällä ja yrittää kieltää vallitsevat olosuhteet. Onnistuin siinä yllättävänkin hyvin tiettyyn pisteeseen asti. Mutta eihän ihminen voi paeta loppuikäänsä...
Enää mielikuvitukseni ei valitettavasti suojaa minua menneisyyden möröiltä. Kaikki se paska, jonka yritin painaa pinnan alle, väsytti mut lopulta ja jouduin elämään omalla kohdallani todeksi sananlaskun "minkä taakseen jättää sen edestään löytää."
Terapiassa olen käynyt nyt puolitoista vuotta ja se on ollut välillä todella raskasta. Ja tunnen olevani vielä aivan alussa koko prosessin suhteen. Suhteesta vanhempiini olen pystynyt puhumaan aika avoimesti, etenkin vaikeasta isäsuhteestani, mutta kiusaaminen on mulle edelleen todella arka aihe ja välttelen varsinkin kipeimmistä muistoista puhumista, etenkin kun itselleni suurin osa on vieläkin hämärän peitossa, koska en uskalla muistaa niitä tilanteita. Traumat ovat ilmeisesti todella syvällä ja jää nähtäväksi, pystynkö ikinä edes mielessäni kohtaamaan niitä pahimpia asioita.
Motivaatio terapiaa kohtaan on hieman noussut verrattuna siihen, kun se keväällä oli aivan nollissa, mutta en silti voi sanoa, että antaisin kaikkeni. Olen niin väsynyt ja toivoton, että välillä mietin, mitä järkeä tässäkään on. Kulutan vain turhaan yhteiskunnan resursseja. Ei minusta enää työkykyistä tule ja elämä itsessäänkin on pahasti vaakalaudalla.
Jollain tapaa tuntuu siltä kuin olisin tehnyt kuolemaa 18-vuotiaasta asti. Hitaasti, mutta varmasti. Ensimmäisen kerran taisin ajatella itsemurhaa 12-tai 13-vuotiaana ja siitä lähti pysyvä alamäki, joka on ajan myötä vain kiihtynyt. Pelkään tosissani, että masennus menee jossain vaiheessa niin pahaksi, että päädyn riistämään itseltäni hengen.
En haluaisi sitä, mutta näen sen toivottoman kehityksen vääjäämättömänä lopputuloksena.
Mitä tulee fyysiseen terveydentilaani: selkä- ja nivelkivut pahenevat edelleen. On vaikea istua edes kahta tuntia putkeen ja silloinkin tuolissa täytyy olla taaksepäin kallistuva selkänoja, koska selkäni ei kestä ollenkaan suorassa istumista. Polvet kipuilevat päivittäin ja lenkillä käyminen on vaikeaa, koska sisäsyrjän kipu estää pitemmät kävelymatkat kokonaan. Myös leposärkyä on alkanut olla nivelissä jatkuvasti. Tulehduskipulääkkeet, piikkimatto ja kylmägeeli on olleet kovassa käytössä.
Tällä viikolla jouduin jättämään työtoimintapäivän kivun takia väliin ja lähtemään terveyskeskuksen päivystykseen. Sieltä sain lähetteen verikokeisiin, jonne menen ensi viikolla. Jos verikokeissa ei näy muutoksia, niin saan lääkärin mukaan lähetteen reumapolille tai fysiatrin vastaanotolle. Epäily on joko nivelrikosta tai jonkinlaisesta reumasta. Olisi kyllä hienoa saada vihdoin joku selvyys näihin pitkään jatkuneisiin kipuihin.
Toinenkin hyvä uutinen on: tk-lääkäri suostui jostain kohtalon oikusta uusimaan Diapam-reseptini! 30 kpl 10 mg pameja. Käytettävä erittäin säästeliäästi, mutta olen kiitollinen, että on edes joku oljenkorsi, johon tarttua tiukoissa tilanteissa. Psykiatrinihan ei reseptiä enää kuulemma uusi (riippuvuusriski) joten olin todella positiivisesti yllättynyt, että tätäkin kautta on mahdollista saada ainakin miedompia rauhoittavia. Eivät tiedäkään, kuinka tärkeä juttu mulle on nuo lääkkeet. Niiden avulla on selvitty erittäin tiukoista tilanteista...
Näitä pieniä ilonaiheita lukuunottamatta olen tuntenut oloni tasaisen masentuneeksi.
Elämäni on aika säälittävää. Nyt on lauantai-ilta ja makaan yksin sängyssä kirjoittamassa tätä postausta, kun on niin paha olo kaikesta. Niin sanotut normaalit ihmiset tapaavat ystäviään, viettävät aikaa puolisonsa kanssa, ovat jossain harrastuksessa tai syömässä ravintolassa, juhlimassa tai jotain. Heidän ei tarvitse olla yksin, koska heillä on sosiaalinen elämä. Minulla sen sijaan ei taida olla minkäänlaista elämää, kaikkein vähiten sosiaalista.
Olen yksin kotona ja toivon niin kovasti, että olisipa joku, jonka kanssa olla juuri nyt. Ystävä, puoliso, harrastuskumppani. Ettei tarvitsisi miettiä, miten oma elämä valuu päivä päivältä enemmän hukkaan. Mitään ei voi jakaa kenenkään kanssa, koska kaikki ystävät, joita nuorempana omisti, asuvat satojen kilometrien päässä ja olen heistä vieraantunut, koska aika, välimatka ja erilainen elämäntilanne ovat tehneet tehtävänsä.
Elämässäni ei ole mitään eikä ketään. Tuntuu kuin olisin yksin maailmassa ja se on lohduton tunne. Tiedän, että kaltaisiani on muitakin ja se tavallaan saa minut entistä surullisemmaksi kun mietin, kuinka moni kärsii samalla tavalla ja vieläkin pahemmin kuin itse kärsin.
Ajatukseni ovat tällä hetkellä hyvin synkkiä ja pessimistisiä. Yritän kaikesta huolimatta nauttia niistä pienistä arkisista asioista ja pysytellä pinnalla. Haluaisin olla selviytyjä.
Haluaisin uskoa siihen, että minäkin voin nousta vedenpinnan yläpuolelle, että minullakin voi vielä olla tulevaisuus. Elämä. Oikea elämä, eikä mikään elämän varjokuva, jossa vain sinnitellään ja kärvistellään, toivoen ja rukoillen parempaa huomista, jota ei koskaan tule.
Aina on toivoa, sanotaan. Mutta pelkään pahoin, että minun kohdallani saattaa olla jo myöhäistä.
Tunnen vahvasti, että olen pikkuhiljaa luisumassa siihen pisteeseen, josta ei ole enää paluuta.
