Nyt seuraa vihaista ja katkeraa tilitystä, eli lukeminen omalla vastuulla!
Tällä hetkellä tunnen suunnatonta vihaa yhteiskuntaa ja kaikkia sen kusipäitä kohtaan. Kiusaajia, poliitikkoja, väärän vallan käyttäjiä, kaikkia niitä jotka nauttivat toisten ihmisten elämän pilaamisesta.
Katsoin aiemmin tänään erään vlogaajan videota Youtubessa, jossa hän avautui yksityiskohtaisesti paniikkihäiriöstä ja siitä, miten vaikeaa tämä kyseinen häiriö on hänen elämästään tehnyt. Ja kaikki sai hänen kohdallaan alkunsa koulukiusaamisesta.
Hän alkoi itkeä videolla käsitellessään tätä arkaa aihetta ja puhui siitä, kuinka näkee kiusaajiaan tuolla kadulla ja heillä on kaikilla työpaikka, perhe, jne. Ovat siis yhteiskunnan mittareilla mitattuna ns. menestyviä ihmisiä ja tämä vlogaaja totesi, "arvatkaa miltä tämä musta tuntuu?"
Siinä kohdassa minä aloin itkeä. En itse sairasta paniikkihäiriötä, mutta pystyn silti samaistumaan niin hyvin tähän ihmiseen ja hänen tuskaansa. Koska itsekin olen joutunut pitkäaikaisen kiusaamisen uhriksi ja tiedän omakohtaisesta kokemuksesta, mitä sellainen voi tehdä ihmisen psyykelle.
Ensin tuli itku ja tuska, myötätunto tuota ihmistä kohtaan. Sitten tuli heti perään valtava raivo sen tähden, millaista vääryyttä hän(kin) on joutunut kokemaan kiusaajien taholta. On vain niin väärin, että koulu ympäristönä ei ole turvallinen, että siellä heikommat tallataan jalkoihin ja vahvimman laki vallitsee. Koulu on se paikka, jossa lapsi ja nuori viettää valtaosan ikävuosistaan 7-15 ja se, miten nuo kouluvuodet sujuvat, vaikuttaa merkittävästi yksilön myöhempään elämään.
Minun lapsuuteni ja nuoruuteni koulukiusaaminen aikalailla tuhosi. Olen itkenyt lukemattomat kerrat sen takia. Koen, että koulu (ja yhteiskunta) ei varastanut pelkästään ikävuosiani 7-15 vaan se varasti myös tulevaisuuteni pilaamalla mielenterveyteni ja täten en menettänyt pelkästään lapsuuttani ja nuoruuttani vaan kokonaisen elämän.
Traumat, joita kannan joka päivä mukanani.
Työkyky, ihmissuhteet, kunnon koulutus, työllistymismahdollisuudet, kaikki mennyttä. Terveydestä puhumattakaan. Loppuelämä yksin, köyhänä, tukien varassa, toisin sanoen yhteiskunnan armoilla.
Olen siis menettänyt kaikki mahdollisuudet niin sanottuun normaaliin elämään ja se jos mikä katkeroittaa.
Olen kateellinen kaikille terveille: Te ette ymmärräkään, miten onnekkaita olette! Teillä on vielä terveys tallella ja sen myötä mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämäänne.
Minun terveyteni on mennyt lopullisesti ja koen omat vaikutusmahdollisuuteni aika lailla olemattomiksi tässä yhteiskunnassa. Ainoa, mihin enää voin vaikuttaa, on omat ajatukseni ja asenteeni elämää kohtaan. Ja sekin on vaivalloista, koska opituista tavoista poispääseminen on tunnetusti hankalaa ja vaatii paljon työtä.
Tunnen siis paljon vihaa yhteiskuntaa kohtaan, koska se sallii heikompien sortamisen niin kouluissa kuin tässä järjestelmässä ylipäätään. Kun taloudellisia uudistuksia tehdään, köyhät ja sairaat yleensä kärsivät suhteellisesti eniten, koska yhteiskunnan palveluiden leikkaaminen osuu juuri heihin kaikkein kipeimmin. Kaikilla ei todellakaan ole työterveyshuoltoa tai varaa mennä yksityiselle, mikäli sairastuu ja omalle terveysasemalle on hankala päästä. Nimin. omia kokemuksia löytyy...
Voisin kirjoittaa aiheesta loputtomiin, mutta jätän paasauksen tällä kertaa tähän. Tyydyn vain toteamaan, että minun silmissäni yhteiskunta on ryssinyt pahemman kerran ja lapsellista tai ei, minulla on oikeus tuntea vihaa ja katkeruutta systeemiä kohtaan, koska olen joutunut sen takia kärsimään enemmän kuin tarpeeksi.
Tästä päästäänkin aasinsillan kautta kätevästi fantasioihin...
Välillä pyörittelen päässäni sairaita kostofantasioita, joissa osansa saa niin kasvoton yhteiskunta kuin sen tietyt, tarkoin valitut henkilötkin. Tunnen välillä syyllisyyttä näistä ajatuksista, jotka kieltämättä ovat sairaita, mutta samalla nautin erityisistä skenaarioista, joissa paha saa palkkansa ja ikäviä ihmisiä todellakin sattuu, eikä vain henkisesti.
Päätin jakaa teillekin muutamia ajatuksia, jotka ovat pyörineet viime päivinä mielessäni. Erittäin kaunaista ja katkeraa tilitystä, lukeminen jälleen kerran omalla vastuulla:
"Saatana että vihaan kiusaajiani ja tätä paskayhteiskuntaa, joka salli kaiken sen pahan tapahtua. On ihan oikein tälle yhteiskunnalle, että makaan himassa tekemättä mitään ja nostan kaikki mahdolliset tuet joita saan. En koskaan tule menemään töihin ja maksan yhteiskunnalle ainakin miljoonan. Siitäs saatte kaikki ex-kiusaajat ja muut kusipäät! Tehkää te vain töitä, raatakaa perseenne ruvelle siellä paskaduuneissanne. Minä en tule tekemään enää yhtään mitään tämän yhteiskunnan eteen, koska yhteiskunta varasti tulevaisuuteni ja tuhosi kaiken, kun salli kiusaamisen puuttumatta siihen mitenkään. Tässä on nyt lopputulos: Miellyttääkö? Vai olisiko sittenkin kannattanut puuttua asioihin ajoissa? "
Entä miltä seuraava osio kuulostaa?:
"Vittu mun pitäisi mennä ja tappaa joku. Kävellä eduskuntaan ja puukottaa joku kusipää siellä. Tai ehkä ostan aseen ja lahtaan ne kaikki. Sen ne ansaitsisivat, ei enempää eikä vähempää. Tai ehkä ongin jonkun ex-kiusaajan osoitteen selville, kävelen sen ovelle soittamaan ovikelloa ja kun se avaa niin isken veitsen sen rintaan ja kysyn, muistaako se minua ja sitä, mitä se mulle teki silloin vuosia sitten? "
Enempää en viitsi tänne kirjoittaa. En halua, että joku idiootti oikeasti ottaisi mallia näistä (ehkä epätodennäköistä, mutta teoriassa mahdollista). Vastustan väkivaltaa oikeassa elämässä, mutta mielikuvituksessa pyörii vaikka millaisia laittomuuksia.
Olen usein haaveillut oikeuden ottamisesta omiin käsiin. Kun yhteiskunta ei rankaissut millään tavalla kiusaamiseeni osallistuneita oppilaita eikä sen sallineita opettajia ja lasten vanhempia niin tekisi totisesti mieleni panna ne ihmiset edes jollain tavoilla vastuuseen teoistaan. Kiusaamisen pitäisi olla rikos, mutta nyt syylliset kulkevat vapaalla jalalla tuolla jossain ja minä kärsin yksin elinkautista kaikkine traumoineni.
Kukaan kiusaajistani ei ole koskaan tullut pyytämään anteeksi tekosiaan. En tiedä, voisinko edes antaa anteeksi, mutta olisi sekin sentään jotain. Jonkinlainen ele katumuksesta kenties? Ainakin olisi helpompaa päästä vihasta irti jos näkisi, että väärintekijä katuisi oikeasti pahoja tekojaan. Tiedän, että saan odottaa todennäköisesti loppuelämäni.
Ymmärrän, että vihani ei vahingoita ketään muuta kuin itseäni, että pilaan vihalla ja katkeruudella vain oman elämäni, mutta silti en pääse siitä irti. Kai minä tarvitsen sitä pysyäkseni hengissä. Se antaa voimaa taistella masennusta vastaan, se kertoo minulle, ettei pidä antaa "niille" periksi, ei nyt eikä koskaan. Se väittää, että sitä "ne" juuri haluavatkin, yhteiskunta ja sen kovasydämiset päättäjät. Sekä tietysti ne entiset kiusaajani, jotka sadistisesti nauttivat pahan tekemisestä. Heille sopisi hyvin, että tappaisin itseni. Olisihan kuollut mielenterveyspotilas halvempi systeemille kuin elävä.
Mutta ei, en aio tappaa itseäni. Aion pysyä hengissä ihan vain vittuiluna tätä systeemiä kohtaan. Minun elämänhaluani ne eivät vie. Minä seison pystyssä ja taistelen vastakin, niin kauan kuin taistelu on ylipäänsä kohdallani mahdollista.
