Ajattelin tulla päivittämään kuulumisia.
Työkkäristä soitettiin tänään ja pyydettiin tapaamiseen ensi viikolla. Puhuttiin alustavasti kuntouttavan työtoiminnan jatkumisesta jossain muodossa. En tiedä vielä sen enempää. Ilmoitin, että sinne paikkaan en enää mene, missä viimeksi olin. Enkä tiedä, haluanko enää harjoitteluun/kuntouttavaan työtoimintaan/mihinkään koskaan.
Toisaalta tiedän, että se voisi tehdä mulle hyvää, kun lähinnä vietän tätä nykyä päivät sisätiloissa. Saisi ainakin jotain ihmiskontakteja ja sisältöä päiviin. Toisaalta taas...Ääh, en tiedä. Taas olisi vastassa uusi paikka ja uudet ihmiset. En tiedä, jaksanko sitä enää. Motivaatio on aika nollissa.
Mutta ei elämä kovin mielekästä nykyisessä muodossakaan ole. Lähinnä surffaan tietokoneella tai jos jaksan keskittyä tarpeeksi niin luen kirjaa. Satunnaisesti käyn lenkillä, mikäli polvinivelet kestävät. Kerran viikossa on terapia, jolloin pyörähdän kaupungilla. Siinä se hyvin pitkälti on, elämäni tällä hetkellä.
Kevät on hieman piristänyt vointia, mutta masennus lymyilee edelleen mielen pohjalla vahvasti, eikä ilmeisesti ole poistumassa mihinkään. Pärjään kuitenkin ilman lääkkeitä, mikä on sinänsä jees. Melatoniinia tosin syön uniongelmiin, mutta Ketipinor on taolla edelleen, toivottavasti pysyvästi.
Vähän hermostuttaa se työkkäritapaaminen, koska kyseinen virkailija, joka mulle soitti ja jonka kanssa siis on tuo tapaaminen niin sattuu olemaan mies ja minä kun satun pelkäämään miehiä niin saa nähdä mitä tapaamisesta tulee...En kuitenkaan jaksa stressata siitä sen suuremmin, menköön miten menee, who cares? Eipä minulla mitään hävittävääkään ole että sikäli aivan sama.
Terapiaprosessi ei ole oikein edennyt viime aikoina. Alussa tuntui, että nyt mennään kovaa vauhtia eteenpäin, mutta sitten tyssäsi. En oikein saa mistään kiinni. Mieli harhailee sinne sun tänne ja en pysty keskittymään. Muistot karkaavat jonnekin, niihin on vaikea päästä käsiksi. En tiedä, ehkä tämä kuuluu prosessiin?
