Huoh. Raha-asiat aiheuttavat taas harmaita hiuksia...
En tiedä, milloin saan seuraavan kerran rahaa. Tänään tuli tilille 270€ sairaspäivärahaa, josta maksoin jo aikaa sitten erääntyneen vesilaskun 175€ (olisi mennyt pian perintään) ja pikavipin 34€ (joka piti ottaa, jotta saisin ruokaa ja tarvitsemani lääkkeet). Lisäksi antibioottikuurille tuli hintaa yli 10€, kun sairastuin kynsivallin tulehdukseen, joka on jyllännyt jo muutaman viikon ja joka ei huolellisesta hoidosta huolimatta ole kotikonstein parantunut.
Pitäisi ylihuomenna ostaa bussikortti (56€) jotta pääsen viikottaiseen terapiaan ja sen lisäksi ruokaa ja lääkkeitä. Ja vuokra 430€ pitäisi maksaa ja marraskuun terapialasku 165€...Lääkkeisiin menee heti noin 50€ (migreeninestolääkkeet, kohtauslääkkeet, masennuslääke ja E-rengas) ja lisäksi tarvitsen päivittäin kylmägeeliä ja Buranaa jatkuviin nivelsärkyihin, jotka ovat taas jostain tuntemattomasta syystä voimistuneet.
Asumistuki 330 € onneksi tulee huomenna ja veronpalautus 3.12 mutta en uskalla niitä rahoja vielä käyttää, kun en tiedä, millainen rahatilanne tulee kokonaisuudessaan olemaan tässä kuussa.
Uusi sairaspäivärahahakemus on Kelalla edelleen käsiteltävänä (toimitettu 11.11) ja arvioitu käsittelyaika noin kolme viikkoa. Ei mitään hajua, tuleeko sieltä myönteinen vaiko kenties kielteinen päätös...
Sossun avun varaan ei voi laskea, kun siitäkään ei koskaan tiedä, milloin ne tekevät myönteisen ja milloin taas kielteisen päätöksen. Marraskuun ajalta tulot ylittivät tt-tuessa huomioitavat menot, joten en sitä edes hakenut, kun laskin jo etukäteen että sieltä ei tipu penniäkään tässä kuussa. Ja pahoin pelkään, että hylkäävät myöskin joulukuun hakemuksen, koska saan veronpalautusta 95€ ja se otetaan aina tulona huomioon.
Eli tilanne on se, etten saa vuokraa maksettua enkä uskalla ostaa lääkkeitä, kun ei tosiaan ole minkäänlaista tietoa siitä, milloin saan rahaa ja minkä verran. Pelkona on se, että Kela maksaa taas sv-päivärahan kahdessa osassa (kuten sillä on tapana) ja on vaikea pysyä enää kärryillä, että kuinka paljon rahaa on ylipäänsä käytettäväksi. Tai sitten jostain syystä hylkää hakemuksen (ei olisi ensimmäinen kerta) ja jään kokonaan ilman rahaa.
Itkettää oikeasti tämä jatkuva taloudellinen epävarmuus. Koskaan ei voi luottaa siihen, että saa varmasti rahaa ja pystyy tulemaan toimeen. Joka kuukausi on ainainen pelko tässä tukiviidakossa, että ei saakaan apua ja joutuu kadulle tai jotain.
Yhden kirotun sairasloman takia raha-asiat ovat sekaisin jo kolmatta kuukautta. Lokakuussa tuli kielteinen tt-tukipäätös ja siitä asti tämä on ollut jatkuvaa huolta ja murhetta, että saanko laskut maksettua ja milloin tulee seuraavan kerran rahaa ja maksetaanko se kerralla vai osissa ja onko varaa lääkkeisiin ja vuokraan jne jne...Sitten joutuu ottamaan pikavippiä, että saa välttämättömiä menoja maksettua. Olen joutumassa pikavippikierteeseen tällä menolla, enkä tiedä, miten siitä selvitä, kun ruoka ja tietyt lääkkeet on vaan pakko ostaa joka kuukausi.
Toimeentulotukihakemuksen voin toimittaa sossuun aikaisintaan 8.12 koska tiliote tulee vasta 7. pvä ja kuten tunnettua, sossu vaatii aina edellisen kuun tiliotteen hakemukseen. Ja kun hakemuksen käsittelyaika on 2 viikkoa, eikä tiedä etukäteen onko päätös myönteinen vai kielteinen niin on jatkuva stressi päällä ja se taas syö voimia, kun pitäisi keskittyä terapiaprosessiin, joka ei nyt onnistu ihan vaan sen takia, kun taloudelliset huolet ovat päällimmäisenä mielessä.
Pitäisi löytyä 750€ tämän kuun menoihin kaiken kaikkiaan. Ja syödäkin täytyy.
Huomenna on pakko pyytää terapeutilta lisäaikaa tänään erääntyneen terapialaskun maksuun, vaikka aiemmin näytti siltä, että pystyisin sen maksamaan. Nyt en ole enää varma. Pelottaa, että myös joulukuun terapialaskun joudun itse maksamaan (tulee olemaan 270€) ja sitten saan kyllä todennäköisesti sanoa luottotiedoille hei hei.
Vuokranmaksu jää nyt jonnekin hamaan tulevaisuuteen Ja joulukin on tulossa...
Ja kirsikkana kakun päällä: keittiön hana vuotaa jatkuvasti, vaikka huoltomies on käynyt sitä jo kahdesti korjaamassa tämän syksyn aikana. Eikä ole montaa viikkoa siitä, kun huoltomies kävi ilmaamassa kylpyhuoneen patterin, joka oli kylmennyt itsestään. Tämä asunto lahoaa käsiin ja niin taitaa lahota mun päänikin tässä pikkuhiljaa.
Voi kuinka kadehdinkaan etenkin tällaisina hetkinä niitä terveitä ihmisiä, jotka pystyvät käymään töissä ja joiden palkka tulee säännöllisesti. Olisi monta murhetta vähemmän...
maanantai 30. marraskuuta 2015
keskiviikko 18. marraskuuta 2015
Painajaisia ja lamaantunut tunne-elämä
Voxra lamaa tunteita aika tehokkaasti, ainakin omalla kohdallani.
Viime päivinä olen selvästi huomannut tämän lamaavan vaikutuksen tunne-elämääni. En koe olevani aivan täysin oma itseni. Pahin masennus on pysytellyt poissa, sen sijaan olen jotenkin turta mieleltäni.
En osaa itkeä kunnolla. Yhteen aikaan vollotin melkein päivittäin, nyt kyyneleet ovat kuivuneet jonnekin sisälleni ja rinnassa painaa puristava möykky, joka vain on ja jolle en pysty tekemään mitään. En pysty itkemään, vaikka haluaisin. Nyyhkytän viisi minuuttia hiljaa ja sitten kyyneleet vain loppuvat. Tarvetta itkulle olisi, mutta jostain syystä se ei vaan onnistu.
Olen melko varma, että tämä johtuu juurikin tuosta Voxrasta.
Huono itsetuntoni on sen sijaan ennallaan, se ei valitettavasti ole hävinnyt uuden lääkityksen myötä... Mitä enemmän muistoja lapsuudesta ja etenkin kouluajoista tulee mieleen, sitä enemmän koen häpeää, jota mieleni on muutenkin ollut piripintaan täynnä.
Haukun itseäni, kun kehtaan itkeä ja olla heikko. Soimaan itseäni siitä, että en pystynyt unohtamaan, vaikka olisi pitänyt. Kiroan itseni, kun en jaksa olla vahva, kun en jaksanut pitää menneisyyttä piilossa.
Mikä oikeus mulla on valittaa, eihän minulle edes tehty varsinaisesti mitään pahaa? Ei minulla ole oikeutta itkeä, ei oikeutta traumatisoitua, koska niin ei vain tehdä ja piste. (Kuka tässä puhuu, minä vai kenties isäni, en oikein tiedä).
Olen nähnyt painajaisia nyt muutaman yön putkeen. Viime yön unessa oli hämähäkkejä, joita pelkään ihan helvetisti. En muista milloin olisin viimeksi nähnyt niin vastenmielistä unta. Heti, kun uskaltaudun ajattelemaan menneisyyttäni, painajaiset alkavat. Ei mitään tolkuttoman kauheaa, ainakaan vielä toistaiseksi, mutta ikäviä unia joka tapauksessa.
Ensi maanantaina lääkäri, jolloin selviää, pääsenkö kunnan järjestämään terapiaan ja miten homma käytännössä etenee. Sen tiedän tässä vaiheessa, että käyn nykyisellä terapeutilla joulukuun loppuun asti ja sen jälkeen siirryn kunnalliselle puolelle.
Olen surullinen, kun joudun lopettamaan Kelan terapian, mutta toisaalta, pääasia kai että saan edes jotain terapiaa. Pelkään vain, että yksi kerta viikossa ei riitä, että sillä tahdilla istun vielä viidenkin vuoden jälkeen siellä samassa paikassa, ilman että elämä olisi muuttunut miksikään.
Murehdin hieman sitä, että en varmasti koskaan enää saa toista tilaisuutta nimenomaan Kelan rahoittamaan terapiaan ja kuinka haluaisinkaan jatkaa, mutta kun se ei ole taloudellisesti mahdollista, koska sosiaalitoimi ei myönnä maksusitoumuksia ja itselläni ei ole varaa lähes 300€:n kuukausittaisiin omavastuisiin.
Toisaalta, ei ole monella työssäkäyvälläkään, joten sikäli tilanteeni on kai aika tavanomainen, ainakin lääkärini mukaan.
No, onneksi joulukuu alkaa pian ja olen helpottunut, että tämä vuoden (itselleni) raskain aika alkaa olla loppusuoralla. En ole koskaan pitänyt erityisemmin syksystä (etenkään jatkuvasta sateesta ja harmaudesta) joten varsinkin loka- ja marraskuu ovat juuri niitä kuukausia, kun haluaisin vain maata peiton alla, katsoa telkkaria ja unohtaa ulkopuolisen maailman olemassaolon.
Viime päivinä olen selvästi huomannut tämän lamaavan vaikutuksen tunne-elämääni. En koe olevani aivan täysin oma itseni. Pahin masennus on pysytellyt poissa, sen sijaan olen jotenkin turta mieleltäni.
En osaa itkeä kunnolla. Yhteen aikaan vollotin melkein päivittäin, nyt kyyneleet ovat kuivuneet jonnekin sisälleni ja rinnassa painaa puristava möykky, joka vain on ja jolle en pysty tekemään mitään. En pysty itkemään, vaikka haluaisin. Nyyhkytän viisi minuuttia hiljaa ja sitten kyyneleet vain loppuvat. Tarvetta itkulle olisi, mutta jostain syystä se ei vaan onnistu.
Olen melko varma, että tämä johtuu juurikin tuosta Voxrasta.
Huono itsetuntoni on sen sijaan ennallaan, se ei valitettavasti ole hävinnyt uuden lääkityksen myötä... Mitä enemmän muistoja lapsuudesta ja etenkin kouluajoista tulee mieleen, sitä enemmän koen häpeää, jota mieleni on muutenkin ollut piripintaan täynnä.
Haukun itseäni, kun kehtaan itkeä ja olla heikko. Soimaan itseäni siitä, että en pystynyt unohtamaan, vaikka olisi pitänyt. Kiroan itseni, kun en jaksa olla vahva, kun en jaksanut pitää menneisyyttä piilossa.
Mikä oikeus mulla on valittaa, eihän minulle edes tehty varsinaisesti mitään pahaa? Ei minulla ole oikeutta itkeä, ei oikeutta traumatisoitua, koska niin ei vain tehdä ja piste. (Kuka tässä puhuu, minä vai kenties isäni, en oikein tiedä).
Olen nähnyt painajaisia nyt muutaman yön putkeen. Viime yön unessa oli hämähäkkejä, joita pelkään ihan helvetisti. En muista milloin olisin viimeksi nähnyt niin vastenmielistä unta. Heti, kun uskaltaudun ajattelemaan menneisyyttäni, painajaiset alkavat. Ei mitään tolkuttoman kauheaa, ainakaan vielä toistaiseksi, mutta ikäviä unia joka tapauksessa.
Ensi maanantaina lääkäri, jolloin selviää, pääsenkö kunnan järjestämään terapiaan ja miten homma käytännössä etenee. Sen tiedän tässä vaiheessa, että käyn nykyisellä terapeutilla joulukuun loppuun asti ja sen jälkeen siirryn kunnalliselle puolelle.
Olen surullinen, kun joudun lopettamaan Kelan terapian, mutta toisaalta, pääasia kai että saan edes jotain terapiaa. Pelkään vain, että yksi kerta viikossa ei riitä, että sillä tahdilla istun vielä viidenkin vuoden jälkeen siellä samassa paikassa, ilman että elämä olisi muuttunut miksikään.
Murehdin hieman sitä, että en varmasti koskaan enää saa toista tilaisuutta nimenomaan Kelan rahoittamaan terapiaan ja kuinka haluaisinkaan jatkaa, mutta kun se ei ole taloudellisesti mahdollista, koska sosiaalitoimi ei myönnä maksusitoumuksia ja itselläni ei ole varaa lähes 300€:n kuukausittaisiin omavastuisiin.
Toisaalta, ei ole monella työssäkäyvälläkään, joten sikäli tilanteeni on kai aika tavanomainen, ainakin lääkärini mukaan.
No, onneksi joulukuu alkaa pian ja olen helpottunut, että tämä vuoden (itselleni) raskain aika alkaa olla loppusuoralla. En ole koskaan pitänyt erityisemmin syksystä (etenkään jatkuvasta sateesta ja harmaudesta) joten varsinkin loka- ja marraskuu ovat juuri niitä kuukausia, kun haluaisin vain maata peiton alla, katsoa telkkaria ja unohtaa ulkopuolisen maailman olemassaolon.
perjantai 13. marraskuuta 2015
Joulukuuta odotellessa
Pelottaa ja ahdistaa aika moni asia nyt samaan aikaan...
En vieläkään tiedä, mitä teen terapian suhteen, lopetanko nykyisellä terapeutilla ja siirryn kunnalliselle puolelle vai jatkanko rahaongelmista huolimatta. Se asia stressaa sen verran paljon, että en ole juuri kyennyt käymään vanhoja traumoja läpi, kun ajatukset ovat jatkuvasti siinä, mitä vuodenvaihteessa tapahtuu.
Alustavasti olemme sopineet nykyisen terapeutin kanssa, että käyn vielä ainakin joulukuun ja sitten katsotaan, mitä tehdään. Nyt on kylläkin lähtenyt B-lausunto jo Kelaan, jossa lääkärini kirjoittaa, että olen lopettamassa nykyisen terapian rahavaikeuksien vuoksi että en sitten tiedä, jos jatkan nykyisellä terapeutilla että onnistuuko se jos Kela nyt vetääkin rahoituksen pois...
Olen siis saanut myönteisen päätöksen keväälle 2016 mutta en tiedä, päteekö se jos katsovat Kelassa, että lopetan tämän terapian. Piru vie kun en pysty päättämään asiasta suuntaan enkä toiseen :/
Ei kai olisi pitänyt sanoa sille lääkärille, että aion lopettaa, kun en itsekään ole ollut siitä ihan varma, mutta terapeutti on tosiaan jo ehtinyt kirjoittaa lopettamispäätöksen siihen lausuntoon, mikä kyllä suoraan sanoen vituttaa.
Hemmetin sossu, kun ei sitoutunut maksamaan tätä terapiaa.
Jos olisin saanut sen maksusitoumuksen, niin ei tarvitsisi miettiä ja pähkäillä, miten tässä käy, voiko jatkaa terapiaa vai ei ja meneekö luottotiedot jos jatkan, kun omavastuuosuuksien maksamisesta ei tosiaan ole mitään takeita, kun tekevät päätöksen aina kuukausi kerrallaan ja koska tuki on aina harkinnanvaraista. Raivostuttaa tämä Suomen byrokratia välillä ihan tosissaan.
Se 180 €:n vesilaskukin on edelleen maksamatta joten saa nähdä, miten sen kanssa käy...
En sitten saanut varattua aikaa sille diakonille, on vaan niin korkean kynnyksen takana mennä sinne ns. "kerjäämään" rahaa. Ruokaa mulla onneksi on, joten nälkää ei tarvitse nähdä ja tiedän, että vuokran saan maksettua ensi viikolla, mikäli sairaspäiväraha tulee sovitusti 16. pvä (vuokran eräpäivä oli ja meni...) Lääkkeiden kanssa on vähän niin ja näin, en tiedä saanko kaikkia tarvittavia ostettua, kun syön montaa lääkettä samaan aikaan. Onneksi osan voi väliaikaisesti heivata pois, jos siltä tuntuu.
Mietityttää myös, miten koskaan saan kerrottua vanhemmille, että minusta ei ole työelämään, kun he koko ajan odottavat, että tekisin edes osa-aikaisia töitä, koska äidin sanoin "kyllä ihmisen jotain täytyy tehdä, ei sitä voi vaan kotiin jäädä makaamaan."
Voi äiti kunpa tietäisit, mitä tyttäresi joutuu läpikäymään...Mutta ei tiedä, eikä koskaan saa tietää, kun hänelle ei voi kertoa eikä myöskään isälle, miten asiat ovat, kun kumpikaan ei ota mielenterveysongelmiani tosissaan. Eivät siis tiedä tästä psykoterapiasta ollenkaan, eivätkä myöskään siitä, että jätin kuntouttavan työtoiminnan kesken (olen valehdellut, että olen edelleen siellä ns. töissä) Harmittaa kun omalle perheelle ei voi olla rehellinen, mutta minkäs teet.
Fyysinen kuntokaan ei ole ihan paras mahdollinen. Toissailtana säikähdin ihan tosissani, kun olin nousemassa tuolilta ja yhtäkkiä oikeaan lapaluuhun iski niin voimakas kramppi, että en päässyt viiteen minuuttin tuolista ylös. Joten kuten sain itseni heivattua sänkyyn ja sitten meni monta minuuttia, että sain itseni sängystä ylos ja vessaan. Koskaan ennen ei selkä ole oireillut näin paljon. Mietin, että ehkä tämä on osittain psykosomaattista, elimistö prakaa kun on tarpeeksi stressiä...
Nyt pitänee aloittaa lenkkeily uudestaan ja varmaan jossain vaiheessa mentävä taas osteopaatille, jos siihen löytyy jostain rahaa.
Ja mun pitäisi matkustaa ensi viikolla ystävääni ja hänen perhettä katsomaan, mutta en koe olevani matkustuskunnossa tällä hetkellä. Vaikka masennukseni onkin vähän helpottanut Voxran ansiosta niin silti ahdistus on niin suuri, että matka satojen kilometrien päähän ja takaisin ei onnistu. Harmittaa, kun todellakin haluaisin pitää kiinni niistä harvoista ihmissuhteista, joita minulla vielä on, mutta en tiedä, onko se enää mahdollista. Olen vieraantunut aika tavalla näistä lukioaikaisista ystävistä, kun heidän elämänsä on niin erilaista kuin minun.
Kaiken kaikkiaan mennyt syksy on ollut aika rankka ja odotan vain, että alkaa joulukuu, jotta voin alkaa odottamaan kevättä ja kesää (jolloin yleensä ottaen voin hieman paremmin)
En vieläkään tiedä, mitä teen terapian suhteen, lopetanko nykyisellä terapeutilla ja siirryn kunnalliselle puolelle vai jatkanko rahaongelmista huolimatta. Se asia stressaa sen verran paljon, että en ole juuri kyennyt käymään vanhoja traumoja läpi, kun ajatukset ovat jatkuvasti siinä, mitä vuodenvaihteessa tapahtuu.
Alustavasti olemme sopineet nykyisen terapeutin kanssa, että käyn vielä ainakin joulukuun ja sitten katsotaan, mitä tehdään. Nyt on kylläkin lähtenyt B-lausunto jo Kelaan, jossa lääkärini kirjoittaa, että olen lopettamassa nykyisen terapian rahavaikeuksien vuoksi että en sitten tiedä, jos jatkan nykyisellä terapeutilla että onnistuuko se jos Kela nyt vetääkin rahoituksen pois...
Olen siis saanut myönteisen päätöksen keväälle 2016 mutta en tiedä, päteekö se jos katsovat Kelassa, että lopetan tämän terapian. Piru vie kun en pysty päättämään asiasta suuntaan enkä toiseen :/
Ei kai olisi pitänyt sanoa sille lääkärille, että aion lopettaa, kun en itsekään ole ollut siitä ihan varma, mutta terapeutti on tosiaan jo ehtinyt kirjoittaa lopettamispäätöksen siihen lausuntoon, mikä kyllä suoraan sanoen vituttaa.
Hemmetin sossu, kun ei sitoutunut maksamaan tätä terapiaa.
Jos olisin saanut sen maksusitoumuksen, niin ei tarvitsisi miettiä ja pähkäillä, miten tässä käy, voiko jatkaa terapiaa vai ei ja meneekö luottotiedot jos jatkan, kun omavastuuosuuksien maksamisesta ei tosiaan ole mitään takeita, kun tekevät päätöksen aina kuukausi kerrallaan ja koska tuki on aina harkinnanvaraista. Raivostuttaa tämä Suomen byrokratia välillä ihan tosissaan.
Se 180 €:n vesilaskukin on edelleen maksamatta joten saa nähdä, miten sen kanssa käy...
En sitten saanut varattua aikaa sille diakonille, on vaan niin korkean kynnyksen takana mennä sinne ns. "kerjäämään" rahaa. Ruokaa mulla onneksi on, joten nälkää ei tarvitse nähdä ja tiedän, että vuokran saan maksettua ensi viikolla, mikäli sairaspäiväraha tulee sovitusti 16. pvä (vuokran eräpäivä oli ja meni...) Lääkkeiden kanssa on vähän niin ja näin, en tiedä saanko kaikkia tarvittavia ostettua, kun syön montaa lääkettä samaan aikaan. Onneksi osan voi väliaikaisesti heivata pois, jos siltä tuntuu.
Mietityttää myös, miten koskaan saan kerrottua vanhemmille, että minusta ei ole työelämään, kun he koko ajan odottavat, että tekisin edes osa-aikaisia töitä, koska äidin sanoin "kyllä ihmisen jotain täytyy tehdä, ei sitä voi vaan kotiin jäädä makaamaan."
Voi äiti kunpa tietäisit, mitä tyttäresi joutuu läpikäymään...Mutta ei tiedä, eikä koskaan saa tietää, kun hänelle ei voi kertoa eikä myöskään isälle, miten asiat ovat, kun kumpikaan ei ota mielenterveysongelmiani tosissaan. Eivät siis tiedä tästä psykoterapiasta ollenkaan, eivätkä myöskään siitä, että jätin kuntouttavan työtoiminnan kesken (olen valehdellut, että olen edelleen siellä ns. töissä) Harmittaa kun omalle perheelle ei voi olla rehellinen, mutta minkäs teet.
Fyysinen kuntokaan ei ole ihan paras mahdollinen. Toissailtana säikähdin ihan tosissani, kun olin nousemassa tuolilta ja yhtäkkiä oikeaan lapaluuhun iski niin voimakas kramppi, että en päässyt viiteen minuuttin tuolista ylös. Joten kuten sain itseni heivattua sänkyyn ja sitten meni monta minuuttia, että sain itseni sängystä ylos ja vessaan. Koskaan ennen ei selkä ole oireillut näin paljon. Mietin, että ehkä tämä on osittain psykosomaattista, elimistö prakaa kun on tarpeeksi stressiä...
Nyt pitänee aloittaa lenkkeily uudestaan ja varmaan jossain vaiheessa mentävä taas osteopaatille, jos siihen löytyy jostain rahaa.
Ja mun pitäisi matkustaa ensi viikolla ystävääni ja hänen perhettä katsomaan, mutta en koe olevani matkustuskunnossa tällä hetkellä. Vaikka masennukseni onkin vähän helpottanut Voxran ansiosta niin silti ahdistus on niin suuri, että matka satojen kilometrien päähän ja takaisin ei onnistu. Harmittaa, kun todellakin haluaisin pitää kiinni niistä harvoista ihmissuhteista, joita minulla vielä on, mutta en tiedä, onko se enää mahdollista. Olen vieraantunut aika tavalla näistä lukioaikaisista ystävistä, kun heidän elämänsä on niin erilaista kuin minun.
Kaiken kaikkiaan mennyt syksy on ollut aika rankka ja odotan vain, että alkaa joulukuu, jotta voin alkaa odottamaan kevättä ja kesää (jolloin yleensä ottaen voin hieman paremmin)
sunnuntai 1. marraskuuta 2015
Pää sekaisin edelleen
Onneksi on sunnuntai ja olen kotona. Tarvitsen nyt pari päivää omaa rauhaa ja yksinoloa, jotta jaksan jatkaa eteenpäin.
Migreenini on taas alkanut ns. elää omaa elämäänsä (4 kohtausta tällä viikolla) ja kokeilin jälleen nostaa lääkärin luvalla Triptyl-annostuksen 12 mg:sta takaisin 25:n mg:aan koska mikään muu lääke ei tehoa näihin jatkuviin kohtauksiin.
Itsetuhoiset ajatukset tulivat heti voimakkaina takaisin. Olo on suoraan sanottuna paska. Itkettää ja ärsyttää kaikki ja tunnelin päässä ei taaskaan näy sitä kuuluisaa valoa (paitsi ehkä vastaantuleva juna.) Miten niin pieni annoksen nosto voikin pahentaa oloa näin radikaalisti? Ei ymmärrä...
Minun pitää siis valita, jatkanko tällä annostuksella, joka vähentää kohtauksia ja tekee säryistä siedettäviä, mutta pahentaa masennusta vai tiputanko annoksen alemmalle tasolle ja kärsin jatkuvista kivuista. Ei helppo päätös, varsinkin kun pitäisi parin viikon päästä matkustaa kaverin luo toiselle paikkakunnalle viikonlopuksi ja en tiedä miten pystyn näyttelemään siellä ns. normaalia (hän ja miehensä kun eivät todellakaan tiedä, miten huonossa kunnossa oikeasti olen).
Kulunut viikonloppu oli aika hermoja raastava, kun ensin jännitin lääkärille menoa (joka onneksi kirjoitti sairaslomaa helmikuulle ja laittoi lähetteen psykiatrian polin terapiajonoon) ja sitten perjantaina matkustin vanhempieni kanssa veljen perheen luo ja lähdimme laivaristeilylle.
En pidä matkustamisesta, koska se laukaisee joka ikinen kerta migreenin ja laivallakin tottakai sain kohtauksen, samaten tänä aamuna kun matkustin takaisin kotipaikkakunnalleni.
Kohtaukset menevät kyllä ohi Migard-täsmälääkkeellä, mutta harmittaa, kun aina saa pelätä, että tuleeko se kohtaus ja sitä jännittää jo etukäteen plus että lääke on varsin kallis, etenkin kun sitä joutuu viikottain syömään.
Mutta se ei ollut pahinta. Matka epäonnistui, koska olin koko ajan kireä ja pahantuulinen ja sen aistivat kaikki mukana olijat, veljen perhe myös. Tiuskin ja murjotin ja käyttäydyin muutenkin kuin teini-ikäinen kakara. Sitten koin hirveää morkkista ja syyllisyyttä siitä, että olen kehno tytär kun tuotan vanhemmilleni pelkkää tuskaa ja harmaita hiuksia.
Kun on paljon yksin, sitä ehtii miettiä kaikenlaista, ihan liikaa. Joskus kadehdin heitä, joiden päivät ovat täynnä menoa ja elämää ja joilla on kiire. Ehkä se olisi parasta, kun ei kerkeä kiireiltään murehtia turhia? Ainakin se olisi parempaa kuin tämä elämä, jota minä elän.
Myönnän, että minusta on tullut aika ikävä ihminen: kateellinen ja hieman katkerakin.
Olen kateellinen, kun toisilla on elämä ja minulla ei. Minäkin haluaisin ns. oikean elämän, olen halunnut teini-ikäisestä saakka ja koskaan en ole sitä saanut ja tiedän, että on lapsellista sanoa näin, mutta eikö se ole ihan helvetin epäreilua? Että niin monilla muilla on hyvä elämä (jotka eivät sitä ansaitsisi) ja minulla ei tule koskaan olemaan tulevaisuutta?
Pelottaa että saan syövän tai verisuoni katkeaa päässä. Entä jos en kuolekaan heti ja joudun makaamaan halvaantuneena jossain vuodeosastolla? Mitä jos minulla on reuma tai sairastun dementiaan nelikymppisenä? Erilaiset mitä jos- skenaariot kummittelevat päässäni ja yritän olla ajattelematta pelottavia asioita, mutta silti ajattelen niitä, varsinkin kun depressio pahenee.
Toisaalta taas haluaisin ottaa yliannoksen tai viillellä tässä ja nyt (impulsseja tulee jatkuvasti, mutta yritän vastustaa niitä).
Joo ehkä mä lopetan sen Triptylin kokonaan kun se saa pään siihen kuntoon, että on suurinpiirtein valmis hyppäämään parvekkeelta alas.
Migreenini on taas alkanut ns. elää omaa elämäänsä (4 kohtausta tällä viikolla) ja kokeilin jälleen nostaa lääkärin luvalla Triptyl-annostuksen 12 mg:sta takaisin 25:n mg:aan koska mikään muu lääke ei tehoa näihin jatkuviin kohtauksiin.
Itsetuhoiset ajatukset tulivat heti voimakkaina takaisin. Olo on suoraan sanottuna paska. Itkettää ja ärsyttää kaikki ja tunnelin päässä ei taaskaan näy sitä kuuluisaa valoa (paitsi ehkä vastaantuleva juna.) Miten niin pieni annoksen nosto voikin pahentaa oloa näin radikaalisti? Ei ymmärrä...
Minun pitää siis valita, jatkanko tällä annostuksella, joka vähentää kohtauksia ja tekee säryistä siedettäviä, mutta pahentaa masennusta vai tiputanko annoksen alemmalle tasolle ja kärsin jatkuvista kivuista. Ei helppo päätös, varsinkin kun pitäisi parin viikon päästä matkustaa kaverin luo toiselle paikkakunnalle viikonlopuksi ja en tiedä miten pystyn näyttelemään siellä ns. normaalia (hän ja miehensä kun eivät todellakaan tiedä, miten huonossa kunnossa oikeasti olen).
Kulunut viikonloppu oli aika hermoja raastava, kun ensin jännitin lääkärille menoa (joka onneksi kirjoitti sairaslomaa helmikuulle ja laittoi lähetteen psykiatrian polin terapiajonoon) ja sitten perjantaina matkustin vanhempieni kanssa veljen perheen luo ja lähdimme laivaristeilylle.
En pidä matkustamisesta, koska se laukaisee joka ikinen kerta migreenin ja laivallakin tottakai sain kohtauksen, samaten tänä aamuna kun matkustin takaisin kotipaikkakunnalleni.
Kohtaukset menevät kyllä ohi Migard-täsmälääkkeellä, mutta harmittaa, kun aina saa pelätä, että tuleeko se kohtaus ja sitä jännittää jo etukäteen plus että lääke on varsin kallis, etenkin kun sitä joutuu viikottain syömään.
Mutta se ei ollut pahinta. Matka epäonnistui, koska olin koko ajan kireä ja pahantuulinen ja sen aistivat kaikki mukana olijat, veljen perhe myös. Tiuskin ja murjotin ja käyttäydyin muutenkin kuin teini-ikäinen kakara. Sitten koin hirveää morkkista ja syyllisyyttä siitä, että olen kehno tytär kun tuotan vanhemmilleni pelkkää tuskaa ja harmaita hiuksia.
Kun on paljon yksin, sitä ehtii miettiä kaikenlaista, ihan liikaa. Joskus kadehdin heitä, joiden päivät ovat täynnä menoa ja elämää ja joilla on kiire. Ehkä se olisi parasta, kun ei kerkeä kiireiltään murehtia turhia? Ainakin se olisi parempaa kuin tämä elämä, jota minä elän.
Myönnän, että minusta on tullut aika ikävä ihminen: kateellinen ja hieman katkerakin.
Olen kateellinen, kun toisilla on elämä ja minulla ei. Minäkin haluaisin ns. oikean elämän, olen halunnut teini-ikäisestä saakka ja koskaan en ole sitä saanut ja tiedän, että on lapsellista sanoa näin, mutta eikö se ole ihan helvetin epäreilua? Että niin monilla muilla on hyvä elämä (jotka eivät sitä ansaitsisi) ja minulla ei tule koskaan olemaan tulevaisuutta?
Pelottaa että saan syövän tai verisuoni katkeaa päässä. Entä jos en kuolekaan heti ja joudun makaamaan halvaantuneena jossain vuodeosastolla? Mitä jos minulla on reuma tai sairastun dementiaan nelikymppisenä? Erilaiset mitä jos- skenaariot kummittelevat päässäni ja yritän olla ajattelematta pelottavia asioita, mutta silti ajattelen niitä, varsinkin kun depressio pahenee.
Toisaalta taas haluaisin ottaa yliannoksen tai viillellä tässä ja nyt (impulsseja tulee jatkuvasti, mutta yritän vastustaa niitä).
Joo ehkä mä lopetan sen Triptylin kokonaan kun se saa pään siihen kuntoon, että on suurinpiirtein valmis hyppäämään parvekkeelta alas.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)