Äärirajoilla

En tiedä, mikä helvetti mua vaivaa. Kaiken pitäisi olla ihan ok. Silti on hetkittäin niin voimakas paha olo, että haluaisi vain kaatua maahan ja lopettaa itsensä siihen paikkaan tai vaihtoehtoisesti nukkua pari viikkoa putkeen.

Huomenna edessä kaverin tapaaminen, jonne en jaksaisi mennä. Jo eilen piti nähdä, mutta jouduin perumaan kertakaikkisen kamalan olon takia. Pakko kai jäädä jonkun tekosyyn varjolla töistä pois, että jaksaa raahautua sinne tapaamiseen. Ei tämä johdu kaverista, en tosiaan tiedä mistä tämä johtuu.

Tänään oli ihan hyvä päivä. Silti itkeä vollotan aina välillä ja tulee oloja, että ei jaksa enää ja haluaisi vain vetää ranteet auki.

Onko tapahtunut liikaa muutoksia viikon sisällä? Eilen eräs pitkäaikainen työkaveri lopetti töissä, tänään tapasin omahoitajani viimeistä kertaa (4 vuotta melkein hänen luona kävin) ja viikon kesälomani päättyi viime sunnuntaina. Onko mieleni yksinkertaisesti ylikuormittunut tästä kaikesta?

Vai painaako menneisyys nyt täydellä voimalla päälle, aktivoituuko minussa jokin trauma, aiemmin käsittelemätön tunne?

Ai niin, soitin tässä hiljattain hoitavalle psykiatrilleni ja pyysin uusimaan Diapam-reseptin, koska lääkkeeni ovat melkein loppu. Hän suostui pitkin hampain kirjoittamaan 30 tabletin erän miedointa 5 mg:n vahvuista ja ilmaisi selkeästi kantansa, että minun pitäisi pian kokonaan lakata ottamasta tätä lääkettä.

En ole koukussa millään tavalla. Otan lääkettä korkeintaan kerran, pari viikossa pahimpina kausina ja parempina n. kerran kuukaudessa tai jopa harvemmin. En popsi niitä kuin karkkeja.

Pelkään, ettei niitä jatkossa myönnetä minulle enää ollenkaan. Miten sitten kestän niitä kauheita olotiloja, joihin ei mikään muu auta?

Aallonpohja, jälleen kerran

Tunnen itseni jälleen poikkeuksellisen masentuneeksi.

On niin paljon kaikkea, mistä haluaisin kirjoittaa, mitä haluaisin sanoa, mutta en vain jaksa.

Olin juhannuksen aikoihin viikon mökillä ja siitä olen halunnut kirjoittaa postauksen jo jonkin aikaa, mutta en vain pysty siihen, koska väsyttää edes ajatella sen viikon tapahtumia, jotka rasittivat minua kohtuuttomasti.

Nyt terapeuttini on kesälomalla ja seuraava aika hänelle on vasta 8.7.

Juuri kun tarvitsisin jonkun (ammattilaisen) jolle puhua. 

Itkettää koko ajan, vaikka en jaksaisi edes itkeä. Silti itken, kun en muutakaan voi. Masentaa, vituttaa, ahdistaa, raivostuttaa, kaikkea vuoron perään ja yhtä aikaa.

Mietin kuolemaa jatkuvasti. Googlettelen netistä erilaisia itsemurha-tapoja. Vaikka en ole tappamassa itseäni nyt heti, niin päässä vaeltelee taas erilaisia skenaarioita siitä, miten sen tekisin.

Minusta tuntuu vahvasti siltä ja on tuntunut jo pidemmän aikaa, etten tule elämään vanhaksi. Mikäli en päädy itsemurhaan, niin sitten se on varmaan syöpä, aivoinfarkti tai sydänkohtaus, joka iskee.

Sanotaanhan, että viha tappaa ja tästä on ihan todistetusti tutkimusaineistoa. Mä olen niin vihainen ja olen ollut sitä viimeiset 20 vuotta joten olisi suorastaan ihme, mikäli tulisin elämään kovinkaan vanhaksi.

Ja se keskeisin kysymys: haluanko edes elää vanhaksi? Jos tämä elämä jatkuu tällaisena, niin pelkään, että elämänhaluni katoaa pian kokonaan.

Päässä pyörii jatkuvasti ajatuksia, jotka masentavat minut toivottomuudellaan.

Hoen itselleni, kuinka olen täydellisesti epäonnistunut kaikessa. Kuinka minulla ei ole tulevaisuutta, koska olen ruma, tyhmä, hullu ja muutenkin ihan täysi paska. Ja ennenkaikkea, niin täydellisen yksin. Olen myöskin varma siitä, että odotettavissa on vain pahempaa ja kun katsoo, mihin suuntaan tätä yhteiskuntaa ollaan ajamassa, niin tekisi mieli mennä johonkin nurkkaan, käpertyä kasaan ja kuolla sinne.

Vihaan itseäni niin massiivisesti, että en pysty tätä tunnetta millään sanoilla kuvailemaan. Kun näkee itsessään pelkkiä vikoja ja ne harvat hyvätkin ominaisuudet, joita ehkä omaa, katoavat kuin tuhka tuuleen ja menettävät merkityksensä.

Ikään kuin olisi pelkkä kasa virheitä, joita ei voi korjata.

Tänään töissä oli taas todella vaikeaa, vaikka päiväni ovat vain nelituntisia. Pidättelin itkua pitkään, oli niin tajuttoman kurja olo, että olisin vain halunnut lyödä hanskat tiskiin ja häipyä jonnekin vollottamaan. Lopulta, sinniteltyäni tarpeeksi pitkään, kunnes olin romahtamispisteessä, jouduin ottamaan pari Diapamia, joiden avulla onneksi rauhoituin sen verran, että pystyin olemaan siedettävästi päivän loppuun asti.

Heti kotiin päästyäni itkin puoli tuntia sängyssä tätä kurjaa olotilaa ja toivottomuuttani. Tälläkin hetkellä tekisi mieli itkeä, mutta tunnen olevani liian väsynyt siihen.

Mutta on tässä masennuksessa sentään yksi hyvä puoli. Kirjoitan runoja ja parhaat niistä ovat syntyneet, kun on rypenyt tarpeeksi pitkään aallonpohjassa ja olo on niin sietämätön, että ainoa tie sieltä tuskasta pois on kirjoittaminen.

Toivottavasti se auttaa minut tämän(kin) pohjakosketuksen yli.

Kylän musta lammas

Olen niin sekaisin. Mietin, enkä todellakaan ensimmäistä, enkä varmasti viimeistä kertaa, voiko minusta koskaan, ikinä tulla normaalia, kun ottaa huomioon kaikki ne asiat, joita jouduin lapsena kokemaan?

9 vuotta jatkunut kiusaaminen, porukoista eristäminen ja lisäksi kotona koettu henkinen ja fyysinen väkivalta.

Muistan, kuinka isäni tukisti minua lapsena niin, että päänahka oli hellänä monta päivää ja tukistaminen sattui ihan kamalasti. Syynä se, että menin sanomaan isän ja äidin kuullen "Mä toivon, että isi kuolis". Sinänsä on ymmärrettävää, että isäni loukkaantui sanoistani (olin alle kouluikäinen enkä todellakaan tiedä, miksi edes sanoin niin?) mutta hänen toimintansa luokiteltaisiin kai jo pahoinpitelyksi, ainakin nykymittapuulla. En ole varma, irtosiko minulta hiuksia tilanteessa, mutta onko sillä väliä?

Paljon on (vielä) hämärän peitossa, mutta tiedän, että samankaltaisia pahoinpitelyjä on perheessämme tapahtunut lisää, molempien vanhempieni taholta. Olen silti muistoistani huolimatta hämmentynyt. Terapeuttini on sitä mieltä, että kyseinen tapaus on perheväkivaltaa. En ole koskaan osannut/suostunut ajattelemaan, että meidän perheessä olisi ollut kyse mistään väkivallasta. Meillä käytettiin sellaisia sanoja kuin "kurittaminen" ja "kasvatus", viis siitä että ruumillinen kuritus kiellettiin rikoslaissa jo 1984.

Kasvattamisen hataralla käsitteellä vanhempani perustelivat ruumiillista kuritusta, kun olin lapsi ja perustelevat sitä vielä tänäkin päivänä, etenkin isä. Hänen mielestään nykyajan "kakarat" ja "pennut" ovat todella kurittomia ja tämä johtuu ns. vapaasta kasvatuksesta ja "kurittamisen puutteesta." Isä on hyvin auktoriteettinen ja on ilmeisesti edelleen sitä mieltä, ettei hän ole tehnyt mitään väärää.

Välillä, kun terapeutti kritisoi vanhempieni toimintaa, huomaan puolustelevani isääni ja äitiäni hänelle. Että heillä oli varmasti syynsä toimia niin kuin toimivat, olivathan molemmat 50-luvun ankaran kasvatuksen läpikäyneitä ja ilmeisesti jollain tavalla tottuneita fyysiseen väkivaltaan jo lapsuudessaan ja eihän sitä nyt voi
miksikään väkivallaksi kutsua, mitä meillä kotona tapahtui, sehän on ihan normaalia, että vähän kuritetaan, eikö niin? Eikö kaikkia lapsia tukisteta, uhkailla ja läpsitä välillä risulla kintuille?

 Myös tätini ja jo aikuinen serkkuni harrastivat kyseistä toimintaa. Ironista kylläkin, että minua, omaa serkkuaan viimeksi mainittu läpsi risulla, koska olin "kiusannut" hänen lapsiaan (ravistellut kimpustani, koska kiipeilivät väkisin selkääni) ja olin siinä tilanteessa korkeintaan 10-vuotias, mutta hän itse ei koskaan tietääkseni edes komentanut omia lapsiaan, jotka saivat kasvaa ilman niitä paljon puhuttuja  rajoja.

Joten ei kai siinä siis varsinaisesti mitään pahaa ole, eihän se ole ns. oikeaa väkivaltaa? Ja lapsiahan PITÄÄ kurittaa, ainakin joskus, eikö totta? Ei kai ole niin vaarallista jos lapsi vähän pelkää vanhempiaan, koska juuri pelkohan on se, mikä estää lasta käyttäytymästä "väärällä" tavalla?

Eikä isä sitäpaitsi koskaan lyönyt äitiä, ei edes uhkaillut (ainakaan tietääkseni). Muistan kylläkin joskus pienenä nähneeni unen, jossa isä teki äidille pahaa ja se oli todella ahdistava uni. Oliko taustalla siis alitajuinen pelko siitä, että isä EHKÄ tekisi pahaa myös äidille, koska kurittihan hän minuakin, heidän yhteistä
tytärtään?

Vanhempieni logiikan mukaan minä ansaitsin kurittamisen käyttäytymällä "tuhmasti" ja kiusaajien (sekä ala-asteen opettajan) mielestä ansaitsin tulla kiusatuksi, koska olin "ärsyttävä" ja "erilainen." Onko siis ihme sekään, että tunnen vielä tänäkin päivänä voimakasta syyllisyyttä siitä, millainen olen? Enhän koskaan voi
olla tarpeeksi hyvä enkä kelvata kenellekään ja minussa on varmasti oltava jotain vikaa, koska kaikki olivat kimpussani lapsista aikuisiin.

Minua inhosivat niin opettajat, kiusaajat kuin kiusaajien vanhemmatkin. Jollain tasolla tunnen myös, että jopa oma isäni inhosi minua jollain tapaa, ainakin silloin kun olin "tuhma."

Nyt kun miettii, niin varmasti olen ollut monellakin tapaa ärsyttävä lapsi, koska niin moni, sekä aikuinen että lapsi, inhosi minua avoimesti ollessani alakouluikäinen ja he myös näyttivät sen. Jopa oma serkkuni kohdisti minuun fyysistä väkivaltaa. Ja ollessani ihan pieni, isoveljeni tyttöystävä, teini-ikäinen, sanoi minulle suoraan jotenkin näin (ei taaskaan tarkkoja muistikuvia) että olen "ärsyttävä."

Niin moni ihminen todella inhosi minua, ilmeisen syvästi. Eivätkä he epäröineet näyttää sitä. Opettajat katsoivat sormien läpi kiusaamistani, samoin kiusaajien vanhemmat, vaikka kaikki varmasti tiesivät, mitä minulle tehtiin. Olin koko kylän yhteinen silmätikku, musta lammas, se "hullu" ja "erilainen" lapsi jota ilmeisesti
sai ihan aikuisten siunauksella kohdella eri tavalla kuin "normaaleja" lapsia.

Mitä tästä kaikesta ajattelen näin jälkikäteen? Aikuiset ovat hämmästyttävän julmia, kun on kyse lapsista. Etenkin kun on kyse heidän OMISTA lapsistaan, heidän pikku kultamussukoistaan, jotka eivät varmasti kiusaa ketään, eivätkä ainakaan ilman "hyvää syytä." Aikuiset ovat viime kädessä pahempia kuin lapset, he
peittelevät ja kieltävät, he antavat sanattomasti ymmärtää, eivätkä puutu epäkohtiin. Sallivat hiljaa kaiken pahan tapahtua selkänsä takana ja kaatavat vastuun pienten lasten niskoille, jotka eivät vielä osaa niin isoa vastuuta kantaa.

Muistan, kuinka pienenä pyysin suorasanaisesti apua kiusaamiseen erään luokkakaverini äidiltä, jonka koin luotettavaksi aikuiseksi. Hän vain sanoi: "Te lapset saatte itse selvittää riitanne keskenänne." Eli "heikomman osapuolen" kiusaaminen sai kaikessa rauhassa jatkua, koska aikuiset ummistivat silmänsä tietoisesti.

Siis oikeasti? Antaa vastuu tuollaisessa asiassa ala-asteikäisille lapsille? Jotka eivät moraaliltaan ole läheskään aikuisen tasolla, eivätkä välttämättä edes tajua tekevänsä väärin, koska yksikään aikuinen ei ole opettamassa heille, että toisten kiusaaminen on yksiselitteisesti väärin?

Voi vittu mitä aikuisia. He olivat ITSE kehittymättömän kakaran tasolla henkisesti, kun eivät suostuneet ottamaan vastuuta mistään. Halveksin heitä edelleen syvästi.

Ja tulen halveksimaan ikuisesti.

Kun vanhemmat aivopesevät uskomaan vääriä totuuksia

Olen vasta ihan hiljattain tajunnut, että suhteeni väkivaltaan on jollain tavalla vääristynyt.

Hyväksyn väkivallan tietyissä tilanteissa (esim. ns. provosoituna) ja olen myös joltain osin omaksunut vanhempieni arvomaailman, että lasta saa ja pitääkin kurittaa fyysisesti, koska eihän se muuten tottele ja siitä kasvaa täysin rajaton narsisti, joka pompottaa muita ihmisiä miten haluaa.

Äitini sanoi kerran, että kurittavathan eläimetkin pentujaan. Mainitsin tästä terapeutille ja hän totesi, että eläimet eivät silti pyri tietoisesti satuttamaan jälkikasvuaan, toisin kuin ihmiset. Tajuan jollain tasolla, että ajatusmaailmani on häiriintynyt ja että molemmat vanhempani ovat aivopesseet minut uskomaan, että lapseen kohdistuva fyysinen kurittaminen on oikein, koska "lapsi ei muuten opi oikean ja väärän eroa."

Kai tämä on jollain tasolla loogista. Minua kuritettiin fyysisesti vanhempieni toimesta sekä myös nöyryytettiin henkisesti. Tottakai omaksuin heidän arvomaailmansa, olihan se ainoa malli, jonka olin koskaan saanut. Että väkivalta on sallittua, kunhan se kohdistuu lapsiin ja tehdään "kurituksen" nimissä.

Minut on muun muassa pakotettu kotimme terassille talvipakkasella jalassani vain pitkät kalsarit ja paita. Isäni pisti minut sinne, jotta "oppisin nöyryyttä ja käytöstapoja." Muistan vain sen hirveän vihan, jota tunsin isääni kohtaan. Hän nöyryytti minua, millään muulla sanalla tuota tapahtumaa ei mielestäni voi kuvailla. Olen vieläkin vihainen kyseisestä tapahtumasta, vaikka siitä on ainakin yli 15 vuotta aikaa.

Äitini taas pakotti minut jostakin rangaistuksena menemään metsään ja keräämään mustikoita, kunnes tietynkokoinen loota olisi täynnä ja sitä ennen ei takaisin kuulemma ollut tulemista.

Minua on heitelty ympäri huonetta, minä olen istunut vessassa kun äiti hakkaa nyrkillä ovea toiselta puolelta ja olen pelännyt kuollakseni. Minua on tukistettu niin, että aloin itkeä hysteerisesti ja päänahka oli kipeä monta päivää. Minua on peloteltu risulla, jos en olisi kiltisi (se oli aina jääkaapin päällä odottamassa)  ja sitä on myös käytetty useita kertoja minuun, samoin kuin luunappeja ja "hellempiä" tukistuksia. Isäni on paiskannut minut sängylle niin, että olen alkanut itkeä ja huutaa paniikissa ja se tuntui vain kasvattavan hänen vihaansa. 

Pahinta oli kuitenkin henkinen väkivalta, jota sekä isä että äiti harrastivat. Äitini sanoin: "Vahinkoja nyt aina sattuu" kun tuli puhe siitä, miten minä sain alkuni. "Mulla nyt sentään oli kavereita koulussa, toisin kuin sinulla" sekä "Jos olisin tiennyt etukäteen, millaista on kasvattaa lapsia niin en olisi koskaan tehnyt yhtäkään". Samaan sarjaan kuuluu äidin hiljattain saunassa tekemä tunnustus: "Jos jotain kadehdin, niin niitä vanhempia, jotka osaavat kasvattaa lapsensa kunnolla, että menestyvät elämässä."

Minulle on tullut sellainen olo, että me kaikki lapset olemme jollain tavalla pettymyksiä hänelle, vaikka hän meitä varmasti rakastaakin. Ja tuntee kai omalla tavallaan syyllisyyttä siitä, että on tehnyt väärin meitä kaikkia kohtaan.

Isänikin kai tuntee jonkinasteista syyllisyyttä teoistaan ja siksi hän kai on tukenut minua rahallisesti aika paljonkin viimeisten kymmenen vuoden aikana. Maksanut autokoulun yo-lahjana, tukenut lukion käymistäni maksamalla kaikki kirjat ja sen lisäksi vielä kirjoitukset, ostanut tietokoneen opiskelujani varten sekä lainannut rahaa kun olen sitä tarvinnut. Äitini on isältä salaa lahjoittanut minulle vuosien varrella satoja euroja rahaa ja ostellut minulle vaatteita ja erinäisiä tavaroita.

Kerroin tästäkin terapeutilleni ja sain aivan uuden näkökulman asiaan: Mitä jos vanhempani yrittävät lahjoa minua, että olisin heitä varten ja huolehtisin heistä sitten kun eivät siihen enää pysty? Että en pistäisi välejä poikki niinkuin veljeni teki. Jos olen heistä taloudellisesti riippuvainen, jään ikään kuin kiitollisuudenvelkaan ja osittain tämän takia koen velvollisuudekseni huolehtia heistä sitten vanhuuden päivinä.

En ole koskaan edes tullut ajatelleeksi vanhempieni mahdollisia motiiveja, kunnes terapeutti otti asian puheeksi. Eikä ole kauaakaan, kun äitini ehdotti aivan tosissaan, että jos isäni kuolee ennen häntä, niin voisin muuttaa äidin kanssa kahdestaan heidän nykyiseen asuntoonsa, hän "huolehtisi" minusta ja "tekisi minulle kunnon ruokaa" ja voisin käydä hänelle kaupassa ja huolehtia hänen asioistaan, esim. maksuista.

Onko tuo joku ovela salajuoni, jotta olisin vanhempieni talutusnuorassa? Vai onko kyse vain täysin pyyteettömästä auttamisesta? Sama nainen, joka potkaisi minut pihalle erään raivokohtaukseni jälkeen muutamia kuukausia siitä kun olin täyttänyt 18 (vaikka tiesi, ettei minulla ollut mitään paikkaa, minne mennä) ehdottelee nyt, että muuttaisin hänen kanssaan asumaan, jotta mitä ilmeisimmin voisin huolehtia hänestä.

Ei kiitos. Rakastan äitiäni, mutta en niin paljon, että alkaisin hänen omaishoitajakseen. Se olisi varmasti äärimmäisen raskasta ja hyvä kun pystyn tällä hetkellä huolehtimaan edes itsestäni.

On niin perkeleen ristiriitaista, että ne ihmiset, joista lapsi on riippuvainen ja joita rakastaa ja jumaloi yli kaiken, samalla ovat myös niitä kaikkein julmimpia ja satuttavat kaikista eniten.

Olen tuntenut elämäni aikana niin paljon vihaa, että mittani alkaa toden totta olla täynnä kaikkea sitä paskaa. En halua olla tällainen: aina vihainen ja aggressiivinen. Olen niin väsynyt kantamaan tätä tunnetaakkaa. Haluan eroon vihasta ja katkeruudesta. Onneksi olen viime aikoina löytänyt näiden tunteiden rinnalle myös surun ja oppinut käsittelemään kokemuksiani ja tunteitani edes jollain tasolla.

Haluan oppia ajattelemaan normaalisti enkä halua missään nimessä hyväksyä lapsiin kohdistuvaa väkvialtaa. Tiedän, että se on väärin ja että itse en pysty omien kokemusteni takia suhtautumaan asiaan neutraalisti. En halua koskaan lyödä ketään, enkä varsinkaan omia lapsia (joita en kylläkään aio koskaan tehdä) mutta silti minussa on puoli, jonka mielestä lasten kurittaminen on oikein. Tai väkivalta ylipäätään tietyissä tilanteissa, myös toisia aikuisia kohtaan.

Vaikka tiedän sen omien kokemustenkin pohjalta, ettei asia voi olla niin.

Miksi sitten edelleen puolustelen vanhempiani ja heiltä omaksumaani arvomaailmaa, vaikka pystyn jo tässä vaiheessa tunnistamaan sen vääristyneeksi ja virheelliseksi?

Vanhat uskomukset istuvat tiukassa. Ne pitävät pihtiottella kiinni, eivätkä halua antaa periksi, eivät halua päästää irti, eivät sitten millään.

Minä aion kaikesta huolimatta olla uskomuksiani vahvempi ja päästä niistä vielä jonain kauniina päivänä irti.

Lopullisesti.

En pystynyt estämään tapahtunutta

Muistaminen sattuu. Niin paljon, ettei sitä voi edes kuvata kunnolla sanallisessa muodossa.

Pahinta kaikessa on ollut sen tosiasian tajuaminen, että on ollut täysin avuton ja oman onnensa nojassa. Ei ole pystynyt suojelemaan itseään, eikä kukaan aikuinen ole myöskään osannut/halunnut suojella.

En pystynyt estämään sitä, että jouduin kiusatuksi. En pystynyt estämään omaa traumatisoitumista, vaikka vakaasti päätin joskus 12-13 vuotiaana, etten anna niiden kusipäiden pilata elämääni, viedä minulta kaikkea. Ja nyt olen yhtäkkiä havahtunut, 30-vuotiaana, siihen karuun faktaan, että ne lapset, kiusaajat, saivat sittenkin tuhottua minussa jotain arvokasta.

Minulta vietiin turvallinen, onnellinen lapsuus. Minulle annettiin kannettavaksi niin suuri taakka, että olen jo pitkään ollut murtua sen alle. Minuun on hakattu niin syviä haavoja, etteivät ne varmaan koskaan parane.

En pystynyt estämään niitä tapahtumia peruskoulussa ja se tuntuu niin pahalta. Jokin puoli minussa väittää, että minun olisi pitänyt pystyä estämään ne tapahtumat ja etenkin oma traumatisoitumiseni, en olisi saanut antaa niiden satuttaa minua sillä tavalla, olisi pitänyt pistää enemmän vastaan, olisi pitänyt tehdä kaikille selväksi, että minua ei kiusata. Piste.

Järjellä sen jotenkin ymmärtää, että eihän pieni lapsi osaa tehdä tuollaisille asioille mitään, eikä ole 7- vuotiaan lapsen vastuulla lopettaa omaan itseen kohdistuvaa toistuvaa kiusaamista. Kuitenkin syytän itseäni siitä, että juuri minä jouduin kiusatuksi. Että olin liian nössö (äitini sanoin) ja pelokas, ärsyttävä, typerä kakara, että asioille olisi voinut tehdä jotain, aina voi tehdä jotain, vähintä mitä olisin voinut tehdä olisi ollut lopettaa traumatisoituminen, mutta miten lapsi sellaiseen pystyisi?

Miten olisin voinut keskeyttää traumatisoitumisen, kun en edes ymmärtänyt, mitä kyseinen sana tarkoittaa tai miksi se koskisi minua? Eihän lapsi ymmärrä mielen monimutkaisia prosesseja, kun ei niitä tajua moni aikuinenkaan.

Silti se ilkeä ääni päässäni soimaa minua ja huutaa, että olen paha ja huono, surkea, säälittävä luuseri kun en osannut suojella itseäni. Että olisi vaan pitänyt pystyä siihen ja kun en pystynyt niin sain mitä ansaitsin. Tajuan jollain tasolla, että tuo on todella häiriintynyt ajatus, että teen juuri niinkuin kiusaajat olisivat halunneetkin minun tekevän ja aloin syyllistää itseäni ja vaikka kuinka vihaan kiusaajiani enkä halua antaa heille valtaa elämääni millään tasolla niin silti en voi lakata syyttelemästä itseäni.

Tunnetasolla en pysty edelleenkään hyväksymään tapahtunutta, vaikka tiedän ja muistan, että kiusaaminen oli todellisuutta. En haluaisi myöntää sen aiheuttamaa tuskaa. Enkä varsinkaan sitä, että minulta vietiin kaikki kontrolli.

En pysty hyväksymään omaa avuttomuuttani. Tunnen itseni niin huonoksi, suorastaan kakkosluokan kansalaiseksi kun en pystynyt suojelemaan itseäni kiusaajilta.

Olin käytännössä yksin kaikkia muita vastaan. Minua kiusasi säännöllisesti useamman pojan joukko, joskus tytötkin ja usein he saivat muitakin yhtymään "ilonpitoonsa." Loput katselivat vierestä ja nauroivat kiusaajien mukana, tai sulkivat silmänsä. Kaikki tiesivät, mitä tapahtui. Kukaan ei auttanut.


Kunpa voisin satuttaa heitä niin kuin he satuttivat minua.

Muistoja tilanteista

Päätin kirjoittaa tähän postaukseen muistoja kiusaamistilanteista, jotka ovat hiljattain palanneet mieleeni. Muistoja yhdistää se, että olen niissä varsin nuori, ala-asteikäinen ja ne kaikki ovat olleet luonteeltaan enemmän ja vähemmän traumatisoivia. 

Tilanne nro 1:
 Poika tulee vastaan minua pienellä kylätiellä. Hän on minua vuotta tai kahta vanhempi. Saman kylän poikia, ei asunut kovin kaukana meiltä. Poika kysyy minulta, olenko saanut vielä "pesuja" senhetkisessä koulussani (olen ehkä 4:llä luokalla kun tämä tapahtui) Ja tällä hän ei tarkoita lumipesuja, vaan sitä, että pää työnnetään vessanpönttöön, jos muistan oikein. Vastaan "en" ja poika lupaa minulle, että sitten, kun tulen hänen kouluunsa niin saan varmasti "pesut." Ei mitään muistikuvia ennen tai jälkeen. Mieleen on jäänyt lähinnä hämmennys ja pelko.


Tilanne nro 2:
Istun bussissa matkalla koulusta kotiin. Yläasteelaiset tytöt istuvat käytävän toisella puolella ja tuntuvat tosi isoilta ja pelottavilta, lähes aikuisilta. Heille on annettu seksivalistusta aiemmin päivällä ja toinen tytöistä, M joka asuu myös samalla kylällä, päättää käydä kimppuuni verbaalisesti, olenhan siinä aivan lähellä yksin ja suojattomana, vailla ketään joka puolustaisi.

"Haluutko kortsuja" M kysyy ja kun vastaan "en" niin hän viisastelee kysymällä, haluanko tulla raskaaksi. En vastaa mitään, koska en tiedä, mitä vastaisin. Jokainen vastaus tuntuu väärältä ja pelkään, mitä seuraavaksi mahtaa olla tulossa. En voi kertoa M:lle, että en harrasta seksiä, en ole vielä koskaan harrastanut seksiä enkä aio sitä harrastaa ainakaan muutamaan vuoteen. Olenhan vasta 5:llä tai 6:lla luokalla ja iältäni korkeintaa 12 tai 13. Paikalla on liikaa todistajia, jotta uskaltaisin ylipäätään kommentoida yhtään mitään.

Päällimäisenä tilanteesta mieleen on jäänyt pelko ja nöyryytys. Kaikki bussissaolijat kuulivat ja näkivät tilanteen, eikä liikkuvasta autosta pääse karkuun kesken ajon. Mutta kukaan ei puuttunut M:n ilkeilyyn. Ei edes kuski, vaikka istuin hyvin lähellä etupenkissä ja tämä varmasti kuuli/näki tilanteen.

Tilanne nro 3:
Kävelen jälleen kylämme pikkutietä kotia kohti (olen ehkä n. 8-10-vuotias) ja kaksi vanhempaa, yläasteikäistä tyttöä kävelee vastaan. Toinen näistä, E on erään luokkalaiseni kiusaajan isosisko ja kaikesta päätellen koulukiusaaja itsekin. On ilmeisesti talvi ja olen kastellut housuni jostain syystä, ehkä ryöminyt lumikinoksessa? En muista, mutta se on jäänyt mieleen, kuinka E kysyä pamauttaa, että "Ootsä kussut housuun?" ja ilmeisesti nauraa sen jälkeen toisen tytön kanssa. Ei taaskaan ennen/jälkeen muistikuvia, vain nöyryytyksen ja häpeän tunne välittömästi tilanteen jälkeen.

Tilanne nro 4:
Tapaan kaksi vanhempaa tyttöä, joista ainakin toinen on naapurin tyttö. Hän sanoo minulle, että tule siihen ja siihen aikaan läheisen kaupan eteen, niin nähdään siellä. On kesä ja aurinko paistaa. Olen iältäni ehkä 6-9 vuoden välillä. Myönnyn, ajattelen kai heidän olevan mukavia ja haluavan kaveerata kanssani. Menin siis kyseisen kaupan eteen sovittuun kellonaikaan, eikä siellä näkynyt ketään. Aikani odottelin ja sitten palasin ymmälläni kotiin. Äitini suuttui ja kertoi minulle, että kyseinen kellonaika oli mennyt jo aikoja sitten, eli tytöt huijasivat minua tahallaan. Jälleen kerran häpeä siitä, miten saatoinkaan olla niin tyhmä? En tuntenut kellonaikoja vielä tarpeeksi hyvin, mutta se tuli selväksi, ettei edes tuttuihin tyttöihin ole luottamista.

Tilanne nro 5:
Kaikista edellämainituista ylivoimaisesti tuskallisin muisto. Olen kolmannella tai neljännellä luokalla ja eräs kiusaajapoika, nimitettäköön häntä vaikka K:ksi,  päättää jostain syystä haastaa minut tappeluun kysymällä "Tapellaanko?" Syytä en muista, vain sen että siinä iässä myös tytöt saattoivat tapella poikien kanssa ja jopa voittaa. Minä tietenkin hävisin ja sain tuntea sen nahoissani.

Seisomme kouluun johtavan hiekkatien varrella toisiamme vastapäätä. Paikalla on paljon katsojia, ehkä jopa suurin osa koulumme oppilaista. K:lla on päällään tummat vaatteet ja meillä molemmilla on lippikset (jotka silloin 90-luvulla olivat muotia alakoululaisten keskuudessa). K aloittaa tappelun siten, että liikahtaa minua kohti yhtäkkiä, niin etten ehdi reagoida mitenkään ja paiskaa kädellään lippikseni lipan silmille, jolloin en näe mitään. Tappelun kulusta minulla ei ole minkäänlaisia muistikuvia. Sen verran muistan, että lopuksi ilmeisesti istuin maassa ja itkin häpeää ja nöyryytystäni. Lähdin kävelemään kotia päin edelleen itkien, jossa vanhempani jo tiesivät tappelusta, koska eräs vuotta vanhempi tyttö kävi informoimassa heitä. Isäni oli tosi vihainen, koska olin "nolannut" itseni ja ilmeisesti myös heidät siinä samalla. Muistan, kuinka paljon olisin kaivannut lohdutusta, mutta sen sijaan isäni päättikin huutaa minulle tapansa mukaan (ja kehtasi vielä minun ollessa jo aikuinen väittää, että ei sulle ole vielä koskaan kunnolla huudettukaan...) eikä lohdutuksesta ollut tietoakaan. Onko siis mikään ihme, että vihasin isääni teini-iässä syvästi?

Olin todella herkkä lapsi. Minut oli helppo saada sekä itkemään että suuttumaan ja luulen, että se on keskisimpiä syitä sille, miksi juuri minä jouduin kiusatuksi. En osannut piilottaa tunteitani, vaan ne tulivat aina voimakkaina esiin, niin suru, pelko kuin vihakin. Itsehillintäni oli täysin olematonta, joten olin otollinen kohde kiusaajilleni, joista mitä ilmeisimmin oli hauskaa katsoa lopputulosta, etenkin jos he saivat minut itkemään. Itkupilliksi minua kutsuttiinkin herkkyyteni takia.

Kun siirryin viidennelle luokalle, olin oppinut hillitsemään itseni paremmin, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Mielelleni siihen asti koettu kiusaaminen ja syrjiminen oli jo tehnyt peruuttamatonta vahinkoa ja loppu onkin niinsanotusti historiaa. Olin jo traumatisoitunut tajuamatta sitä itse ja kiusaaminen tuli jatkumaan vielä vuosia, aina yhdeksännelle luokalle asti, jolloin minut vihdoin päällisin puolin jätettiin jo rauhaan, mutta kukaan ei halunnut olla ystäväni. 

Lukiossa minun ei enää tarvinnut kestää kiusaamista ja sain jopa kavereita. Mutta tunsin itseni siltikin aina ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi.

Ja tuo sama tunne, sama yksinäisyys ja tyhjyys vainoaa minua edelleen tänäkin päivänä.

Haluaisin vähän lomaa elämästäni

Huomenna terapia, heti aamusta. Ahdistaa jo valmiiksi. Joka ikinen kerta minua ahdistaa kävellä siihen huoneeseen, terapiahuoneeseen, jossa istun kaksi kertaa viikossa 45 minuuttia kerrallaan.

Ahdistaa, kun en enää pystykään pakenemaan menneisyyttä, joka sai minut sittenkin kiinni. Ahdistaa, kun muistoja nousee pintaan (vaikkei mitään kovin kamalaa ole vielä edes noussut) ja minun pitää ylipäätään muistella lapsuuttani. Tai ylipäätään muistella.

Juuri nyt haluaisin vaihtaa maisemaa. Heittää repun olalle ja häipyä mahdollisimman kauas. Pois tästä elämästä, pois ahdistavista muistoista.

Haluaisin niin kovasti paeta sitä tunnetta, että olen ansassa, kuin haavoittunut villieläin häkissä, enkä pääse pois. Nurkkaan ahdistettuna, peloissani. Kieriskellen ahdistuksessa, joka on hetkittäin niin syvää, että sitä on vaikea kestää.

Haluaisin paeta huomista terapiaa. Haluaisin unohtaa menneisyyteni ja kaiken sen paskan, jonka olen joutunut kohtaamaan. Haluaisin unohtaa AIVAN KAIKEN ja aloittaa alusta jossain maailman toisella puolella.

Vituttaa, kun se ei ole mahdollista.

Mutta pakeneminen ei ole enää ratkaisu. Johan se on tullut nähtyä, ettei siitä ainakaan minun kohdallani seuraa mitään hyvää.

Silti.

Haluaisin edes vähän lomaa tästä elämästä.

 

Ainoa oikea ratkaisu

Olen tajunnut viimein, että henkilökohtainen pohjani on tullut vastaan. Se piste, kun ei kertakaikkiaan jaksa enää vanhojen selviytymiskeinojensa avulla. 

Enää ei onneksi tarvitsekaan jaksaa eikä yrittää olla väkisin vahva. Minä olen särkynyt ja voin myöntää sen itselleni.

Ennen kaikki energia meni itseni kieltämiseen, siihen että yritin kaikin voimin pitää menneisyyden piilossa itseltäni ja työntää ikävät asiat sinne mielen komeroihin ja lukita ovet niin, ettei koskaan enää tarvitsisi kohdata niitä.

Ymmärrän nyt, että se oli virhe ja toimimalla niin lisäsin vain tuskani määrää, kun tein vääriä valintoja ja toimin itseäni vastaan.

On valtavan suuri helpotus tajuta vihdoin, että minun ei tarvitsekaan jaksaa ikuisesti. Minun ei tarvitse elää tässä tuskassa ja kärsiä ikuisesti. Ennen olin lähestulkoon varma, että juuri se on oleva osani ja kohtaloni tässä maailmassa, kärsiminen ja samojen vanhojen virheiden toistaminen hamaan ikuisuuteen.

Ajattelin vapautuvani tuskastani vasta, kun olisin kuollut.  Ja välillä oli hetkiä, kun oikeasti halusin kuolla, vain jotta saisin sisälleni rauhan ja pääsisin siitä kalvavasta tuskasta vapaaksi. Niitä hetkiä tulee edelleen, kuolema-ajatuksia ja kuoleman kaipuuta, ajatuksia siitä, että en koskaan voi olla onnellinen ja saada sisälleni rauhaa, että joku päivä vielä tapan itseni tai jonkun toisen...Että tuskani on oleva ikuinen ja päättymätön.

Nyt tiedän, että nuo ajatukset eivät ole totta. Se on kylläkin totta, että tuskani on suurta, niin suurta että hädintuskin jaksan sitä kantaa, mutta sen ei tarvitse jatkua loppuelämää. Minä voin päästä vapaaksi tuskasta. Minullekin voi vielä tapahtua hyviä asioita.

Totuus tekee silti valtavan kipeää. Kun on elänyt 20 vuotta elämästään jatkuvan pelon, tuskan ja häpeän vankina, kun on joutunut kieltämään itsensä ja menneisyyden, kun on pitänyt leikkiä vahvaa, vaikka oikeasti on ollut kaikkea muuta. Ja minä todella, todella yritin kaikkeni, aivan kaikkeni jotta menneisyys pysyisi piilossa ja voisin jatkaa elämääni miettimättä kiusaamista tai mitään muitakaan tuskallisia elämäntapahtumia.

Mutta eihän se toimi niin. Homma ei vain mene sillä tavalla. Tahdonvoima ei estä traumatisoitumista. Menneisyyden kieltäminen vain ja ainoastaan sitoo ihmisen menneeseen, vaikka tarkoitus on nimenomaan unohtaa ja jatkaa eteenpäin aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Minä olin juuri sellainen. Kielsin traumaattisten tapahtumien vaikutuksen itsessäni, en halunnut myöntää edes omaavani minkäänlaisia traumoja. Yritin olla niin pirun vahva, mutta lopulta psyykeni tuli murtumispisteeseen ja jouduin myöntämään oman heikkouteni. Että en jaksa jatkaa enää näin. Että mieli ei kertakaikkiaan jaksa, se on pahasti ylikuormittunut ja jos jatkan vanhaa tietä niin todennäköisesti päädyn joko vankilaan tai hautaan.

Ilman valtavaa tuskaa ja pelkoa siitä, että jos jatkan näin, menetän elämäni ja tuhoan siinä sivussa toistenkin elämän, en varmasti koskaan olisi hakeutunut terapiaan. Nyt tiedän, että se oli ainoa oikea ratkaisu.

Ja todennäköisesti elämäni paras päätös. 

Enää ei tarvitse kieltää tosiasioita

Tunnen syyllisyyttä. Aivan valtavaa syyllisyyttä ja tuskaa. Pieni, mutta sitkeä ääni päässäni sanoo: Sinä ansaitsit sen. Ansaitsit kaiken sen pahan, koska olet niin huono. Ansaitsit kaiken sen paskan, koska olet itsekin täysi paska. Et osaa mitään, et pysty mihinkään. Olet surkea, säälittävä luuseri. Toivoton tapaus,
josta ei koskaan tule mitään. Tyhmä, ruma ja vastenmielinen laiska lehmä.

Tuo pirullinen ääni päässäni kertoo minulle yhä uudestaan, että sain, mitä ansaitsin. En ole ansainnut mitään parempaa. Itseasiassa en ansaitsisi edes elää, koska olen niin huono. Huonompi kuin kaikki muut, huonompi kuin kukaan koskaan. Ansaitsin kiusaamisen, ansaitsin väkivallan, ihan kaiken. Ansaitsen olla yksin, koska
olen niin kammottava ja vastenmielinen, ettei kukaan voi olla lähelläni inhoa tuntematta.

Tunnen syyllisyyttä siitä, että jouduin kiusatuksi. Osa minusta on aivan sataprosenttisen varma, että se oli kaikki omaa syytäni ja että jos olisin ollut parempi, niin ei olisi tapahtunut. Minut olisi jätetty rauhaan, jos olisin ollut älykkäämpi, kauniimpi, lahjakkaampi, sosiaalisempi, vähemmän ärsyttävä. Mutta olin tyhmä
ja ruma ja huono ja siksi se tapahtui ja siksi minä ansaitsin sen kaiken.

Olihan opettajakin sitä mieltä, että sain ansioni mukaan. Ja oma isäni oli minulle vihainen siitä, että jouduin kiusatuksi. Eräs poika haastoi minut tappeluun ja tottakai minä tyhmä menin ja suostuin ja tottakai hävisin sen tappelun ja tietysti koko koulu nauroi minulle, koska olin niin tyhmä ja isäni huusi minulle ja syytti ja minä itkin ja häpesin.

Toisaalta tunnen aivan tolkutonta vihaa sen vuoksi, mitä minulle on tehty. Tekisi oikeasti mieli mennä ja hakata kaikki ne kusipäät, jotka nauroivat ja kiusasivat. Hakata kaikki opettajat ja lasten vanhemmat, ne aikuiset, jotka eivät tehneet mitään, vaikka tiesivät ja näkivät. Tekisi mieli hakata ihan kaikki, jotka
olivat jollain tapaa osallisina, mutta eivät tehneet mitään.

Ja sitten on tämä raastava syyllisyys, kipu mielen pohjalla. Se häijy ääni, joka ihan tosissaan väittää, että sain ansioni mukaan ja että olen täysi paska. Minua revitään sisäisesti kahtia, kaksi voimaa taistelee minussa ja se syyllistävä puoli on niin hirvittävän, pelottavan vahva että se meinaa päästä voitolle.

Syyllisyys kuristaa kurkkuani ja yritän itkeä sitä pois. Yritän myös järkeistää, mutta eihän siitä tule mitään. Ääni ei suostu vaikenemaan. Mikään logiikka ei auta, eivät mitkään perustelut. Kun olen huono ja paska niin olen ja minun olisi pitänyt tehdä jotain toisin ja kun en siihen pystynyt niin sen takia ansaitsin sen kaiken.

Tuo ääni on todella julma. Se sanoo hirveitä asioista minulle minusta itsestäni ja haluaa, että minä uskon kaiken, mitä se sanoo.

Että olen lähestulkoon alhaisin olento maan päällä. Niin se väittää ja huutaa, etten koskaan voi olla tarpeeksi hyvä enkä ikinä voi tehdä mitään, mikä korjaisi tilanteen. Minun kuuluu tuntea syyllisyyttä ikuisesti ja mitä enemmän rankaisen itseäni niin sen parempi. Tuolle äänelle ei mikään kelpaa, ei todellakaan.

Onneksi minussa on toinenkin ääni: lämmin, rakastava ja myötätuntoinen. Se osaa ja uskaltaa kysyä oikeita kysymyksiä ja kertoa oikeita, todellisia asioita: Että se ei ollut minun vikani. Että kukaan lapsi ei ansaitse sellaista kohtelua, ei vaikka olisi miten ärsyttävä tahansa. Aikuisten olisi pitänyt puuttua tilanteeseen ja
vika on heissä ja heidän toimintatavoissaan, ei sinussa. Kiusaaminen oli väärin- kukaan ei ansaitse sellaista mistään syystä. Et ole paha etkä huono, vaan olet oppinut uskomaan olevasi. Kiusaajat tekivät väärin, etkä olisi voinut estää sitä mitenkään. Se ei ollut sinun vikasi. Et ole paha ihminen, vaan sinulle on tehty pahaa.

Ennen olin sitä mieltä, ettei kiusaaminen jättänyt minuun traumoja, ei ainakaan pahoja sellaisia. Ja että olin päässyt siitä täysin yli, tottakai, minähän olin ihminen, joka ei suostu jäämään menneisyytensä vangiksi, vaan ottaa kohtalon omiin käsiinsä ja yksinkertaisesti KIELTÄYTYY traumatisoitumasta. Kieltäytyy ajattelemasta menneisyyttä, vaan unohtaa sen kaiken pahan.

Yksinkertaisesti unohtaa KAIKEN.

Nykyään ymmärrän, ettei menneisyys koskaan jättänyt minua rauhaan, koska kannoin sitä tiedostamattani mukana joka hetki ja varhaiset traumat sanelivat suurelta osin käyttäytymistäni ja valintojani. Ei kukaan voi järjellä päättää, traumatisoituuko vai ei. Se tapahtuu jos on tapahtuakseen ja tosiasioiden kieltäminen
vain vahvistaa trauman vaikutusta. Minulle tapahtui pahoja asioita ja minulla on oikeus surra ja itkeä niitä. Minun ei tarvitse hävetä, että itken. Itkeminen on luonnollista ja auttaa toipumaan. Minä SAAN itkeä, eikä kukaan voi enää ottaa minulta kyyneleitä pois.

Olen iloinen ja kiitollinen siitä, että osa minusta uskaltaa jo myöntää tosiasiat. Kyllä, minä olen traumatisoitunut. Pystyn jo myöntämään, että kiusaaminen vahingoitti minua pahasti. Samoin kodin ilmapiiri ja vanhempien taholta koettu väkivalta.

Tunnemyrsky pääni sisällä kasvaa ja voimistuu, mutta siitä huolimatta minun on jollain tapaa helpompi olla, kun ei enää tarvitse kieltää tosiasioita.

 

Normaali vanhempi huolestuisi

Olen jälleen itkenyt terapiassakäynnin jälkeen. Kuinka helpottavia kyyneleet voivatkaan olla, kun ei tarvitse peitellä niitä kenenkään takia!

Kukaan ei tule valittamaan märisemisestä eikä käske lopettamaan. Voi vain antaa mennä, antaa kyynelten tulla aivan vapaasti. Voi nyyhkyttää ja valittaa ääneen, voi antaa tunteen tulla sellaisena kuin se on. Ja pikkuhiljaa alkaa uskoa, ettei tässä ole mitään pahaa. Että on ihan ookoo tuntea surua eikä surun tunne ole paha tai hävettävä asia, vaan se kuuluu normaaliin elämään. Että kyyneleetkin ovat hyväksyttäviä ja itkeminen on jokaisen oikeus, jota ei saisi kieltää keneltäkään.

 Häpeän tunne tulee silti vieläkin, joka ikinen kerta, vaikka järki sanoo, että itkeminen on ihan normaalia eikä siinä ole mitään hävettävää. Olen vain omaksunut niin vahvasti vanhempieni ajatusmaailman, että kyyneleitä ei saa näyttää, koska se on heikkouden ja häpeän merkki. Pikkuhiljaa alan oppia eroon tästä ajattelutavasta, mutta aikaa se varmasti tulee viemään, kun on pienestä asti annettu ymmärtää, että on ookoo nauraa lapselle, jos tämä itkee (koska sehän on säälittävää ja ennenkaikkea NOLOA), samoin kuin on ookoo huutaa ja olla vihainen lapselle itkemisen takia.

Olen elänyt henkisesti sairaassa ja tunneilmastoltaan häiriintyneessä perheessä, enkä edes tajunnut sitä ennen kuin vasta ihan viime vuosina. Terapeutti ilmaisi asian niin, että kuulostaa siltä, etteivät vanhempani osanneet olla ollenkaan huolissaan takiani, vaikka syytä olisi todellakin ollut. Normaali vanhempi kuulemma huolestuisi, kun opettaja soittaa ja kertoo, että heidän lapsensa pitäisi viedä psykiatrille, koska kaikki ei selvästikään ole kunnossa.

Minun vanhempani eivät huolestuneet. He olivat sitä mieltä, että opettaja valehteli, eikä "meidän tytössä" ole mitään vikaa. Siitä huolimatta, vaikka karkailin koulusta jatkuvasti, käyttäydyin aggressiivisesti ja arvaamattomasti ja olin jatkuvasti riidoissa muiden oppilaiden kanssa. Sosiaaliset taitoni olivat olemattomat enkä tullut kunnolla toimeen kenenkään kanssa ja kärsin oppimisvaikeuksista. Olinhan kaikesta huolimatta "täysin normaali" tai korkeintaan "tavallista temperamenttisempi."

Hälytysmerkkejä oli, mutta vanhempani eivät niihin reagoineet. Yhä tänäkin päivänä he ovat vakaasti sitä mieltä, ettei minussa ole henkisesti mitään vikaa. Ei ole, ei kertakaikkiaan voi olla, vaikka molemmat tietävät itsetuhoisuudestani, taipumuksestani aggressioihin ja ovat nähneet läheltä, kuinka työ- ja opiskeluyritykseni ovat menneet metsään, puhumattakaan ihmissuhteistani.

Vanhempani ovat täydellisen sokeita. Eivät he näe sitä tuskaa, jonka olosuhteet minussa laukaisivat, eivätkä sitä vahinkoa, jota itse ovat aiheuttaneet. He kieltäytyvät katsomasta tosiasioita. Ja se loukkaa minua syvästi, mutta minkäs teet. Eivät he siitä mihinkään muutu. En saa heitä näkemään asioita niinkuin ne oikeasti olivat ja ovat. Olen luopunut yrityksistä. En jaksa hakata päätä seinään ikuisesti.

Vanhempieni, erityisesti isäni viha on siirtynyt minuun. Isä on, kuten aiemminkin olen todennut, aina ollut
vihainen ja pelottava mies (myös luokkakaverini pelkäsivät häntä, mikä kertonee aika paljon) ja häntä on pitänyt varoa suututtamasta. Äiti osasi myös olla pelottava, ilkeä ja joskus julmakin, jos hän suuttui kunnolla. Miten olisin voinut oppia itsehillintää, kun vanhemmillakaan ei sitä ollut tarpeeksi?

Kumpikaan ei itkenyt eikä sietänyt toisten itkemistä. Äidin olen nähnyt itkevän tasan kaksi kertaa: oman äitinsä hautajaisissa ja joskus kun olen ollut alle kouluikäinen ja muistan vieläkin sen avuttomuuden tunteen, kun en tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä. Enhän ollut koskaan nähnyt äitini itkevän.

Tunnekielteisyys johtanee juurensa vanhempieni omista traumaattisista taustoista. Isovanhempani olivat sodan kokenutta sukupolvea ja oletettavasti henkisesti enemmän ja vähemmän häiriintyneitä. Vaarini esim. tykkäsi härnätä perheen koiraa niin, että koirasta tuli lopulta vihainen ja se näytteli hampaitaan kaikille. (Veljessäni on samoja sadistisia piirteitä: hän härnää samalla tavoin heidän perheen kissaa, joka on aina ollut mielestäni vastenmielistä katsottavaa)

Ymmärrän siis järjellä, mistä vanhempieni omat aggressiot ovat peräisin, mutta tunnetasolla olen eddelleen todella vihainen molemmille. En voi antaa anteeksi heille, en ainakaan vielä.

Ehkäpä tulevaisuudessa sekin on mahdollista?