Joulukuuta odotellessa

Pelottaa ja ahdistaa aika moni asia nyt samaan aikaan...

En vieläkään tiedä, mitä teen terapian suhteen, lopetanko nykyisellä terapeutilla ja siirryn kunnalliselle puolelle vai jatkanko rahaongelmista huolimatta. Se asia stressaa sen verran paljon, että en ole juuri kyennyt käymään vanhoja traumoja läpi, kun ajatukset ovat jatkuvasti siinä, mitä vuodenvaihteessa tapahtuu.

Alustavasti olemme sopineet nykyisen terapeutin kanssa, että käyn vielä ainakin joulukuun ja sitten katsotaan, mitä tehdään. Nyt on kylläkin lähtenyt B-lausunto jo Kelaan, jossa lääkärini kirjoittaa, että olen lopettamassa nykyisen terapian rahavaikeuksien vuoksi että en sitten tiedä, jos jatkan nykyisellä terapeutilla että onnistuuko se jos Kela nyt vetääkin rahoituksen pois...

Olen siis saanut myönteisen päätöksen keväälle 2016 mutta en tiedä, päteekö se jos katsovat Kelassa, että lopetan tämän terapian. Piru vie kun en pysty päättämään asiasta suuntaan enkä toiseen :/

Ei kai olisi pitänyt sanoa sille lääkärille, että aion lopettaa, kun en itsekään ole ollut siitä ihan varma, mutta terapeutti on tosiaan jo ehtinyt kirjoittaa lopettamispäätöksen siihen lausuntoon, mikä kyllä suoraan sanoen vituttaa.

Hemmetin sossu, kun ei sitoutunut maksamaan tätä terapiaa.

Jos olisin saanut sen maksusitoumuksen, niin ei tarvitsisi miettiä ja pähkäillä, miten tässä käy, voiko jatkaa terapiaa vai ei ja meneekö luottotiedot jos jatkan, kun omavastuuosuuksien maksamisesta ei tosiaan ole mitään takeita, kun tekevät päätöksen aina kuukausi kerrallaan ja koska tuki on aina harkinnanvaraista. Raivostuttaa tämä Suomen byrokratia välillä ihan tosissaan.

 Se 180 €:n vesilaskukin on edelleen maksamatta joten saa nähdä, miten sen kanssa käy...

En sitten saanut varattua aikaa sille diakonille, on vaan niin korkean kynnyksen takana mennä sinne ns. "kerjäämään" rahaa. Ruokaa mulla onneksi on, joten nälkää ei tarvitse nähdä ja tiedän, että vuokran saan maksettua ensi viikolla, mikäli sairaspäiväraha tulee sovitusti 16. pvä (vuokran eräpäivä oli ja meni...) Lääkkeiden kanssa on vähän niin ja näin, en tiedä saanko kaikkia tarvittavia ostettua, kun syön montaa lääkettä samaan aikaan. Onneksi osan voi väliaikaisesti heivata pois, jos siltä tuntuu.

Mietityttää myös, miten koskaan saan kerrottua vanhemmille, että minusta ei ole työelämään, kun he koko ajan odottavat, että tekisin edes osa-aikaisia töitä, koska äidin sanoin "kyllä ihmisen jotain täytyy tehdä, ei sitä voi vaan kotiin jäädä makaamaan."

Voi äiti kunpa tietäisit, mitä tyttäresi joutuu läpikäymään...Mutta ei tiedä, eikä koskaan saa tietää, kun hänelle ei voi kertoa eikä myöskään isälle, miten asiat ovat, kun kumpikaan ei ota mielenterveysongelmiani tosissaan. Eivät siis tiedä tästä psykoterapiasta ollenkaan, eivätkä myöskään siitä, että jätin kuntouttavan työtoiminnan kesken (olen valehdellut, että olen edelleen siellä ns. töissä)  Harmittaa kun omalle perheelle ei voi olla rehellinen, mutta minkäs teet.

Fyysinen kuntokaan ei ole ihan paras mahdollinen. Toissailtana säikähdin ihan tosissani, kun olin nousemassa tuolilta ja yhtäkkiä oikeaan lapaluuhun iski niin voimakas kramppi, että en päässyt viiteen minuuttin tuolista ylös. Joten kuten sain itseni heivattua sänkyyn ja sitten meni monta minuuttia, että sain itseni sängystä ylos ja vessaan. Koskaan ennen ei selkä ole oireillut näin paljon. Mietin, että ehkä tämä on osittain psykosomaattista, elimistö prakaa kun on tarpeeksi stressiä...

Nyt pitänee aloittaa lenkkeily uudestaan ja varmaan jossain vaiheessa mentävä taas osteopaatille, jos siihen löytyy jostain rahaa.

Ja mun pitäisi matkustaa ensi viikolla ystävääni ja hänen perhettä katsomaan, mutta en koe olevani matkustuskunnossa tällä hetkellä. Vaikka masennukseni onkin vähän helpottanut Voxran ansiosta niin silti ahdistus on niin suuri, että matka satojen kilometrien päähän ja takaisin ei onnistu. Harmittaa, kun todellakin haluaisin pitää kiinni niistä harvoista ihmissuhteista, joita minulla vielä on, mutta en tiedä, onko se enää mahdollista. Olen vieraantunut aika tavalla näistä lukioaikaisista ystävistä, kun heidän elämänsä on niin erilaista kuin minun.

Kaiken kaikkiaan mennyt syksy on ollut aika rankka ja odotan vain, että alkaa joulukuu, jotta voin alkaa odottamaan kevättä ja kesää (jolloin yleensä ottaen voin hieman paremmin)