Onneksi on sunnuntai ja olen kotona. Tarvitsen nyt pari päivää omaa rauhaa ja yksinoloa, jotta jaksan jatkaa eteenpäin.
Migreenini on taas alkanut ns. elää omaa elämäänsä (4 kohtausta tällä viikolla) ja kokeilin jälleen nostaa lääkärin luvalla Triptyl-annostuksen 12 mg:sta takaisin 25:n mg:aan koska mikään muu lääke ei tehoa näihin jatkuviin kohtauksiin.
Itsetuhoiset ajatukset tulivat heti voimakkaina takaisin. Olo on suoraan sanottuna paska. Itkettää ja ärsyttää kaikki ja tunnelin päässä ei taaskaan näy sitä kuuluisaa valoa (paitsi ehkä vastaantuleva juna.) Miten niin pieni annoksen nosto voikin pahentaa oloa näin radikaalisti? Ei ymmärrä...
Minun pitää siis valita, jatkanko tällä annostuksella, joka vähentää kohtauksia ja tekee säryistä siedettäviä, mutta pahentaa masennusta vai tiputanko annoksen alemmalle tasolle ja kärsin jatkuvista kivuista. Ei helppo päätös, varsinkin kun pitäisi parin viikon päästä matkustaa kaverin luo toiselle paikkakunnalle viikonlopuksi ja en tiedä miten pystyn näyttelemään siellä ns. normaalia (hän ja miehensä kun eivät todellakaan tiedä, miten huonossa kunnossa oikeasti olen).
Kulunut viikonloppu oli aika hermoja raastava, kun ensin jännitin lääkärille menoa (joka onneksi kirjoitti sairaslomaa helmikuulle ja laittoi lähetteen psykiatrian polin terapiajonoon) ja sitten perjantaina matkustin vanhempieni kanssa veljen perheen luo ja lähdimme laivaristeilylle.
En pidä matkustamisesta, koska se laukaisee joka ikinen kerta migreenin ja laivallakin tottakai sain kohtauksen, samaten tänä aamuna kun matkustin takaisin kotipaikkakunnalleni.
Kohtaukset menevät kyllä ohi Migard-täsmälääkkeellä, mutta harmittaa, kun aina saa pelätä, että tuleeko se kohtaus ja sitä jännittää jo etukäteen plus että lääke on varsin kallis, etenkin kun sitä joutuu viikottain syömään.
Mutta se ei ollut pahinta. Matka epäonnistui, koska olin koko ajan kireä ja pahantuulinen ja sen aistivat kaikki mukana olijat, veljen perhe myös. Tiuskin ja murjotin ja käyttäydyin muutenkin kuin teini-ikäinen kakara. Sitten koin hirveää morkkista ja syyllisyyttä siitä, että olen kehno tytär kun tuotan vanhemmilleni pelkkää tuskaa ja harmaita hiuksia.
Kun on paljon yksin, sitä ehtii miettiä kaikenlaista, ihan liikaa. Joskus kadehdin heitä, joiden päivät ovat täynnä menoa ja elämää ja joilla on kiire. Ehkä se olisi parasta, kun ei kerkeä kiireiltään murehtia turhia? Ainakin se olisi parempaa kuin tämä elämä, jota minä elän.
Myönnän, että minusta on tullut aika ikävä ihminen: kateellinen ja hieman katkerakin.
Olen kateellinen, kun toisilla on elämä ja minulla ei. Minäkin haluaisin ns. oikean elämän, olen halunnut teini-ikäisestä saakka ja koskaan en ole sitä saanut ja tiedän, että on lapsellista sanoa näin, mutta eikö se ole ihan helvetin epäreilua? Että niin monilla muilla on hyvä elämä (jotka eivät sitä ansaitsisi) ja minulla ei tule koskaan olemaan tulevaisuutta?
Pelottaa että saan syövän tai verisuoni katkeaa päässä. Entä jos en kuolekaan heti ja joudun makaamaan halvaantuneena jossain vuodeosastolla? Mitä jos minulla on reuma tai sairastun dementiaan nelikymppisenä? Erilaiset mitä jos- skenaariot kummittelevat päässäni ja yritän olla ajattelematta pelottavia asioita, mutta silti ajattelen niitä, varsinkin kun depressio pahenee.
Toisaalta taas haluaisin ottaa yliannoksen tai viillellä tässä ja nyt (impulsseja tulee jatkuvasti, mutta yritän vastustaa niitä).
Joo ehkä mä lopetan sen Triptylin kokonaan kun se saa pään siihen kuntoon, että on suurinpiirtein valmis hyppäämään parvekkeelta alas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti