Painajaisia ja lamaantunut tunne-elämä

Voxra lamaa tunteita aika tehokkaasti, ainakin omalla kohdallani. 

Viime päivinä olen selvästi huomannut tämän lamaavan vaikutuksen tunne-elämääni. En koe olevani aivan täysin oma itseni. Pahin masennus on pysytellyt poissa, sen sijaan olen jotenkin turta mieleltäni. 

En osaa itkeä kunnolla. Yhteen aikaan vollotin melkein päivittäin, nyt kyyneleet ovat kuivuneet jonnekin sisälleni ja rinnassa painaa puristava möykky, joka vain on ja jolle en pysty tekemään mitään. En pysty itkemään, vaikka haluaisin. Nyyhkytän viisi minuuttia hiljaa ja sitten kyyneleet vain loppuvat. Tarvetta itkulle olisi, mutta jostain syystä se ei vaan onnistu.

Olen melko varma, että tämä johtuu juurikin tuosta Voxrasta.

Huono itsetuntoni on sen sijaan ennallaan, se ei valitettavasti ole hävinnyt uuden lääkityksen myötä... Mitä enemmän muistoja lapsuudesta ja etenkin kouluajoista tulee mieleen, sitä enemmän koen häpeää, jota mieleni on muutenkin ollut piripintaan täynnä.

Haukun itseäni, kun kehtaan itkeä ja olla heikko. Soimaan itseäni siitä, että en pystynyt unohtamaan, vaikka olisi pitänyt. Kiroan itseni, kun en jaksa olla vahva, kun en jaksanut pitää menneisyyttä piilossa.

Mikä oikeus mulla on valittaa, eihän minulle edes tehty varsinaisesti mitään pahaa? Ei minulla ole oikeutta itkeä, ei oikeutta traumatisoitua, koska niin ei vain tehdä ja piste. (Kuka tässä puhuu, minä vai kenties isäni, en oikein tiedä).

Olen nähnyt painajaisia nyt muutaman yön putkeen. Viime yön unessa oli hämähäkkejä, joita pelkään ihan helvetisti. En muista milloin olisin viimeksi nähnyt niin vastenmielistä unta. Heti, kun uskaltaudun ajattelemaan menneisyyttäni, painajaiset alkavat. Ei mitään tolkuttoman kauheaa, ainakaan vielä toistaiseksi, mutta ikäviä unia joka tapauksessa.

Ensi maanantaina lääkäri, jolloin selviää, pääsenkö kunnan järjestämään terapiaan ja miten homma käytännössä etenee. Sen tiedän tässä vaiheessa, että käyn nykyisellä terapeutilla joulukuun loppuun asti ja sen jälkeen siirryn kunnalliselle puolelle.

Olen surullinen, kun joudun lopettamaan Kelan terapian, mutta toisaalta, pääasia kai että saan edes jotain terapiaa. Pelkään vain, että yksi kerta viikossa ei riitä, että sillä tahdilla istun vielä viidenkin vuoden jälkeen siellä samassa paikassa, ilman että elämä olisi muuttunut miksikään.

Murehdin hieman sitä, että en varmasti koskaan enää saa toista tilaisuutta nimenomaan Kelan rahoittamaan terapiaan ja kuinka haluaisinkaan jatkaa, mutta kun se ei ole taloudellisesti mahdollista, koska sosiaalitoimi ei myönnä maksusitoumuksia ja itselläni ei ole varaa lähes 300€:n kuukausittaisiin omavastuisiin.

Toisaalta, ei ole monella työssäkäyvälläkään, joten sikäli tilanteeni on kai aika tavanomainen, ainakin lääkärini mukaan.

No, onneksi joulukuu alkaa pian ja olen helpottunut, että tämä vuoden (itselleni) raskain aika alkaa olla loppusuoralla. En ole koskaan pitänyt erityisemmin syksystä (etenkään jatkuvasta sateesta ja harmaudesta) joten varsinkin loka- ja marraskuu ovat juuri niitä kuukausia, kun haluaisin vain maata peiton alla, katsoa telkkaria ja unohtaa ulkopuolisen maailman olemassaolon.