Uusia diagnooseja edellisten päälle

Kävin huonontuneen vointini takia joukukuun lopulla tutun psykiatrini luona ja onnistuin saamaan 2 uutta diagnoosia edellisten lisäksi:  yleistynyt ahdistuneisuushäiriö sekä pakkoajatuspainotteinen pakko-oireinen häiriö.

Ei varsinaisesti mieltäylentävää joutua kärsimään kroonisen masennuksen ja edestakaisin sahaavien mielialojen lisäksi vielä näistäkin. Mutta faktat on faktoja eikä niitä valitettavasti pysty juoksemaan karkuun.

Sain myös viime viikolla tietää kärsiväni nivelrikosta ja selässäni on kaksi välilevynpullistumaa. Olin itse jo pitkään veikkaillut nivel-ja selkäoireideni syyksi joko reumaa tai ensiksi mainittua nivelrikkoa mutta silti itkin, kun sain varmistuksen diagnoosista joten kai se oli jonkinasteinen järkytys kuitenkin kaikesta ennakkovalmistautumisesta huolimatta.

Pelottaa, kun olen vasta vähän päälle kolmenkymmenen ja nyt jo kärsin näin monista vaivoista. Tulevaisuus ei tunnu lupaavan hyvää ja pahimpia skenaarioita en välitä edes ajatella. Se on ainakin varmaa, että työkyvystä haaveilu on nyt kohdallani lopullisesti mennyttä, samoin opiskeluhaaveet, ainakin kaikki ammattiin tähtäävä.

Eläkepaperit odottavat ehkä jo lähitulevaisuudessa ja siinä vaiheessa tulen tippumaan täysin tyhjän päälle. Nyt mua kannattelee sentään kahdesti viikossa toistuva terapia ja kuntouttava työtoiminta kerran viikossa, (jossa käyntipäiviä nostetaan ensi kuussa peräti kahteen viikossa) mutta jatkosuunnitelmia näiden jälkeen ei ole, ei niin minkäänlaisia.

Mitä ihmettä teen sitten, kun terapia on ohi? Se on tällä hetkellä aikalailla elämäni punainen lanka. En osaa kuvitella elämääni ilman sitä. Kun kaikki työ-ja opiskelukuviot ovat ehdottomasti poissuljettuja niin mitä jää jäljelle? Jäädä kotiin homehtumaan ja odottamaan kuolemaa?

Terapeuttikin onnistui tänään loukkaamaan tosi pahasti. Olin ottanut muutaman 5 mg:n Diapamin tuntia ennen sinne menoa, koska koin voivani huonosti ja todella tarvitsin niitä lääkkeitä. En mielestäni ollut mitenkään "aineissa" joten oletin, että käynti menisi ihan ookoo.

Sain karvaasti todeta olleeni väärässä. Ottamani lääkkeet (joihin omistan ihan laillisen reseptin) tulivat puheeksi terapeutin kanssa ja tämä olikin sitä mieltä, että en olisi saanut ottaa niitä ennen hänen luo tuloa :(

Terapeutin mielestä olin humalaan verrattavassa tilassa ja hän toi selkeästi esiin, että tässä tilassa terapiaistunnosta ei olisi hyötyä ja hän jopa mietti, että olisimme lopettaneet koko istunnon...Loukkaannuin verisesti, koska koin, että minua syytetään asiasta, johon olin syytön! Koin tarvitsevani lääkettä, otin lääkettä, piste.

Ei ollut tullut pieneen mieleenikään, että terapeutin mielestä tässä voisi olla jotain väärää, että olin hänen mielestään "aineissa". Erittäin loukkaava ajatus! Mulle määrätään vain kaikkein miedointa annosta niin joudun ottamaan useamman, että se ylipäätään auttaa ahdistukseen/raivon tunteisiin.

Sanoin suoraan, että en mielestäni ole aineissa, että sinun oletuksesi siitä loukkaa minua ja että voin toki lähteä tästä saman tien menemään jos olet sitä mieltä, mutta siinä tapauksessa en tiedä, tulenko enää seuraavalle istunnolle.

Terapeutin mielestä oli omaa syytäni, että en päässyt aamulla ajoissa sängystä ylös (torkutin tunnin väsyneenä kännykkää) ja meinasin myöhästyä bussista enkä ehtinyt syödä aamupalaa (oli aika fysioterapiaan ennen varsinaista terapiaa) ja kuulemma olin "ajanut itseni tähän tilanteeseen" hänen sanojaan mukaillen.

Siinä vaiheessa teki mieli sanoa sille ämmälle, että painu vittuun niine typerine oletuksinesi, saatanan kanttura...

Onneksi onnistuin kenties juurikin Diapamin ansiosta pysymään suht koht tyynenä. Ilmoitin myös, että voisin haukkua kyseisen terapeutin todella ilkeästi ja lopettaa suhteemme, mutta en viitsi sitä kuitenkaan tehdä.

Koska mullehan ei vittuile kukaan, ei edes oma  terapeuttini, piste!

Myönnetään, että ylireagoin, tälläkin kertaa. Se vaan on minun tapani reagoida kaikkeen vähänkin itseäni arvosteleviin sanoihin, tuo ylireagointi. En vaan pysty olemaan tyyni, kun minua käytännössä syyllistetään asioista, joihin en koe olevani syyllinen.

Välillä tuon ämmän naama muutenkin vituttaa ihan urakalla, se täytyy rehellisesti myöntää! Aina sen mielestä vika on huonossa isä-ja äitisuhteessa, koski puhe sitten ihan mitä tahansa...

Kaikki, siis ihan kaikki ongelmani johtuvat terapeutin mielestä isästäni ja äidistäni ja alan olla suoraan sanottuna aika vittuuntunut tähän saman saatanan kaavan toistamiseen.Vaikka olisi puhe kiusaamistraumoista niin niistäkin se saa jonkun aasinsillan rakennettua siihen, mitä isä ja äiti ovat tehneet tai jättäneet tekemättä kohdallani kun olen ollut pieni...

En tiedä, onko kyseessä vain tämän terapeutin tapa toimia näin vai onko psykodynaamista koulukuntaa edustavilla ylipäätään samanlainen toimintatapa, mutta omien kokemusteni perustella en valitettavasti voi suositella kenellekään tätä terapiasuuntausta, ellette ole valmiita jauhamaan jatkuvasti vanhemmistanne ja suhteestanne heihin...

Mutta sitten vaihteeksi positiivisiin asioihin:

Lääkityksestäni eli Pregabalin Orionista täytyy sanoa sen verran, että se todella auttaa :) Kerrankin löytyi lääke, josta on oikeaa apua kohdallani! Ahdistus on vähentynyt ja pystyn jo keskittymään vähän muuhunkin kuin jatkuviin pelko- ja ahdistustiloihini. Niitä on edelleen, samoin kuin vaikeita pakkoajatuksia, mutta nyt koen jo pärjääväni niiden kanssa.

Muistini ja ajatustoimintoni ovat kyllä huonontuneet, mutta tällä hetkellä koen sen olevani pieni hinta siitä, että oloni ovat jälleen suht siedettäviä. Masennus kyllä tuntuu tekevän paluuta takaisin, mutta ennemmin kärsin siitäkin kuin jatkuvasta helvetillisestä ahdistuksesta...